Senkki ja sänky, siinä kaikki

Se oli tyttäreni kiteytys maallisesta omaisuudestani, jonka lähtiessäni jätin kolmen neliömetrin varastoon. "Senkki ja sänky". Niillä mentäisiin, jos Suomeen palaisin.

Saadakseni reissurahat kasaan, ja asunnon tyhjäksi, myin tai lahjoitin pois lähes kaikki loput kalusteeni. Samoin pääosan kaikesta muusta tavarasta. Jota oli kertynyt, luoja paratkoon, mahdottoman paljon sinä 12 vuoden aikana, jonka olimme ihanassa Mannerheimintien  asunnossamme elelleet. Ja jo sitä ennenkin, tietysti, koko pitkän elämän aikana.

Varoitus: nyt seuraa seikkaperäinen selostus, kuinka hankkiuduin eroon tavaroista. Se on varmasti tylsää luettavaa, jos ei itse suunnittele jotakin vastaavaa.

Pienistä yksittäisistä summista rahat kertyivät. Ainoat yksittäiset tavarat, joista sain vähän enemmän, olivat 8 hengen ruokailukalusto sekä aika uusi 800 euron pesukone. Molemmista pyysin 200 euroa, mikä osoittautui jälkikäteen mokaksi. Kysyntä oli kovaa, ja sain viestejä että miksi möit niin halvalla!

No, suurin syy oli se, että aloitin valtavan urakan aivan liian myöhään. Oli pelko persiissä, että jos jäävät käsiin.

Astiat, liinavaatteet, verhot, matot, lamput,  sisustusesineet, liikuntavehkeet, kengät, laukut, vaatteet... Jotakin poika kelpuutti itselleen, suurimman osan myin FB-kirppareilla tai lahjoitin pois. Ne mitkä myin, myin halvalla. Yritin pitää tunteeni kurissa ja muistuttelin koko ajan itseäni, että hei, se on vain materiaa. Olkoonkin, että olin itse maksanut jostakin satasen tai kaksi ja myin muutamalla eurolla tai kympillä, niin ei ollut järkeä jäädä jossittelemaan. Pienistä puroista ja silleen.

Kaikilla tuntuu olevan liikaa kaikkea. Pidin kolmena päivänä kotikirpparia (virhe, älä kokeile, vie liikaa aikaa) ja kaikki sisään saapastelevat yli kaksvitoset aloittivat ensi sanoikseen saman virren: "Mulla on ihan liikaa tavaraa jo valmiiksi!" Että sen sitten tulit sanomaan, mietin ärtyneenä, eihän mulla tässä olekaan muuta kuin aikaa rupatella sinun tavaroistasi. Ja vastailla samaan aikaan viesteihin, joita kilahteli jatkuvalla syötöllä. Monikaan ei tuntunut ymmärtävän kotikirpparin ideaa: älä kysele, vaan tule paikan päälle katsomaan.

Suuren kerrostalomme ala-aulaan kannoimme paljon kunnollista tavaraa, televisiosta alkaen, päällä lappu "Saa ottaa, ole hyvä!". Isommista kalusteista laitoin kuvat ilmoitustaululle, niitä sopi tulla hakemaan. Kaikki kelpasi! Talossa asuu paljon opiskelijoita, ja juuri heille niitä ajattelinkin.

Kuteista heitin ison osan suosiolla roskiin. UFFille en halunnut niitä lahjoittaa, koska olen nähnyt dokumentin UFFin perustajasta; sikarikas äijä, joka asuu kartanossa, ajelee limusiineilla ja vehtaa huvijahdeillaan nuorten onnenonkijoiden kanssa. UFFissa ärsyttää myös hintapolitiikka, ilmaiseksi saaduista räteistä pyydetään naurettavia hintoja. Vuokrat, henkilöstökulut, juu juu, tiedetään - mutta myös se miljonäärikääpä, ei unohdeta sitä! Oikeisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin en autottomana saanut vaatteita vietyä, ja se tuntui pahalta.

Kaikkien tavaroiden osalta luopuminen ei ollut helppoa, myönnän. Joihinkin oli vain niin kiintynyt. Kirjat kirpaisivat ehkä eniten. Niitä oli seinällinen, josta otin säästöön vain Waltarit ja muutaman muun. Loput kannoimme aulaan. Satoja hyviä tarinoita. Jokunen metri tietoa ja taitoa. Täytyy vaan uskotella itselleen, että ne menivät ihmisille, jotka osaavat arvostaa hyvää kirjallisuutta. Sitten ei niin harmita.

Ja hei, jos ihan tosissaan mietitään, niin tuskinpa niitä olisi koskaan tullut luettua. Lukeekohan kukaan kirjoja uusiksi, vaikka ne olisivat tehneet kuinka järisyttävän vaikutuksen ensilukemalla?

Asunnostahan luovuin myös. Sekin ottaa sydämestä, se oli niin kaunis ja mahtavalla paikalla. Mutta liian iso, etenkin kun poika vielä otti ja muutti omilleen. En olisi pystynyt yksin pitämään sitä kuitenkaan, vuokra oli kova. Suurimman yksittäisen summan sainkin palautetusta vuokratakuusta.

Samassa muuttorytäkässä lähdettiin pojan kanssa siis molemmat. Toinen kolme kilometria länteen, minä noin 3000 kilometriä etelään.

Lähtiessä kuvittelin, että saattaisi mennä kymmenenkin vuotta, ennen kuin palaisin Suomeen asumaan. Ehken palaisi ollenkaan! No, nyt on tilanne se, että vähintään puoleksi vuodeksi tulen. Poika lähtee inttiin ja kissat jäävät minulle.

Vuokrasopimukseni täällä päättyy maaliskuun lopussa, mutta voisinhan tietysti silti jäädä Kreikkaan, etsiä vain toisen asunnon. Vaan ei, en halua raahata kissaraasuja tänne; ajatuskin pienistä pehmopalleroista vapisemassa häkissä lentokoneen kylmässä ja meluisassa ruumassa tekee liian ilkeää.

Sitäpaitsi rahatkin on lähes loppu. Olin kuvitellut, että tokihan saisin tarpeeksi lehtijutttuja kirjoitettavakseni vaikka olinkin fyysisesti muualla, mutta vähiin on jääneet.
Ei se tietysti välttämättä lokaatiostani johdu, onpahan vain freelancerin elämää.

Mutta juu, tulee siis senkille ja sängylle käyttöä aiemmin kuin arvasinkaan.
Missä ja kuinka pitkään, ei harmainra hajua vielä.

Mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että tädin seikkailut tähän päättyisivät. Tämähän oli vasta kokeilu numero yksi, "Kreikassa asuminen". Pinnan alla on kuplimassa jo useitakin uusia virityksiä :)

Kuvia kotikirppariltani. Haha. Ei, vaan Monastirakin jättikirpparilta Ateenasta. Sinne menet, jos Ateenassa käyt. Varaat aikaa vähintään kaksi tuntia. Kolme, jos istahdat välillä frappelle.

(FT) Marian hyvä mies

* Fiktiivinen tarina*

Kreikassa, Drepanon kylässä, syyskuussa 2017




Marialla oli hyvä mies.

Georgios lähti cafeniosta aina ensimmäisenä kotiin, vaikka muut yrittivät estellä.  - Anna naisten hoitaa naisten työt, he huutelivat perään ja nostelivat lasejaan häntä kohti, ikään kuin ouzolla saisivat miehen kääntymään takaisin. Sitten he vilkaisivat toisiaan, levittivät käsiään, sama toistui joka päivä. Samat repliikit, samat vilkuilut. Ei sitä yhtäkkiä osannut lopettaakaan.

Vaikka turhaahan se oli. Miehet tiesivät, ettei Georgion päätä ollut kääntäminen. Hän menisi ja auttaisi naistansa naisten töissä.

Hän laittaisi ehkä uunin päälle, leikkelisi kanan suurella veitsellä neljään osaan. Rintalohkoiksi ja koipilohkoiksi. Asettelisi palat uunipellille, perunalohkojen viereen jotka Maria olisi sinne jo valmiiksi kaatanut. Vaimonsa huomaamatta Georgios asettelisi lohkot siistimmin riveihin niin että kaikki paistuisivat tasaisesti. Kaataisi puoli lasillista vettä, niin että pohja peittyisi. Ottaisi sormin kämmenellensä suolaa suuresta posliiniastiasta ja sirottelisi sen pellille tasaisesti. Sitten hän liruttaisi hiukan oliiviöljyä kaiken päälle, halkaisisi omasta puusta nappaamansa sitruunan kahtia ja puristaisi sen mehut kananpalojen päälle. Sitruunan raikas tuoksu nostattaisi veden kielelle. Ripottelisi päälle kiminoa, mausteseosta, jossa tuoksui kumina ja mustapippuri. Työntäisi pellin uuniiin.

Maria istuisi pöydän ääressä ja kuorisi sipulin ja pilkkoisi sen. Pyyhkisi silmiään. Georgios kuorisi ja pilkkoisi kurkun ja lohkoisi tomaatin sipulin seuraksi lautaselle. Avaisi muovipurkin, jossa fetaa säilytettiin, leikkaisi sieltä parin peukalon paksuisia paloja vihannesten päälle. Maria tuijottaisi lasipurkkia kädessään kuin pohtien mitä tehdä sillä. - Maria, oliivit, Georgios sanoisi hiljaa. Vaimo ehkä säpsähtäisi, purkin kansi tipahtaisi kädestä lattialle, suolaista nestettä läikähtäisi pöydälle.
- Ei hätää, minä pyyhin, Georgios sanoisi, laita sinä oliivit.

Georgios noukkisi kannen lattialta. Hakisi tiskirätin, hänen vanhasta aluspaidastaan leikatun, kostuttaisi sen ja pyyhkisi pöydän puhtaaksi. Vahapintainen, sinikukallinen pöytäliina oli kulunut, kaikkia kukkia ei enää erottanut. Olisi pitänyt ostaa uusi, mutta se oli jäänyt.

Se aina vain jäi, vaikka taloustavaraa myyvä Dimitris saapui joka toinen tiistai kylän aukiolle yltäkylläisenä pursuavan myyntipöytänsä kanssa. Hänellä oli kärryssään pakettiauton perässä kaikenlaista kodin tavaraa: muovikulhoja kaikissa väreissä, vähän vinoja aterimia, kauhoja ja vispilöitä, mittanauhoja, saapasrasvaa, paristoja ja lamppuja, jatkojohtoja, muovikukkia, henkareita, pumpulilankaa, virkkuukoukkuja, sukkia, lippalakkeja, viiksivahaa, ongenkoukkuja ja kohoja, maalarinteippiä, liimaputkiloita, ruuvimeisseleitä ja metallisia tuhkakuppeja, hyttysmyrkkyä, pyykkipoikia, keittiöpyyhkeitä, vesipyssyjä, leikkiveneitä, pikkuautoja, muovailuvahaa, värityskyniä, kopiobarbeja ja tarrakirjoja lapsille, saippuoita, shampoota, käsirasvaa, hiusharjoja ja alushousuja naisille. Vahakangasliinoja.

Koko kärry haisi muoville sekä dieselöljylle, jolla Dimitriksen vanha Toyota Hiace pärisi ja paukahteli menemään.

Dimitriksen tuloa ei mitenkään voinut olla kuulematta. Ennen kuin pysähtyi aukiolle, hän ajoi aina kaksi kertaa Drepanon kylän ympäri ja kailotti kovaääniseensä "pataa, kattilaa, neulaa, lankaa, hiekkapaperia ja hiuspantaa, jos mitä ei ole, sitä ei ole keksitty, pataa, kattilaa..." Metallinen ääni rätisi ja sai takahampaat kirskumaan, ei sitä voinut olla kuulematta. Paitsi jos oli ajatukset niin muualla että päähän ei mahtunut vieraita ääniä. Marian ajatukset olivat yleensä muualla.

Uunista leijaili jo lempeä, mausteinen tuoksu. Se täytti valkoisella kalkittujen seinien sisälle mahtuvan maailman nurkasta nurkkaan.
- Katetaanko pöytä, Maria, Georgios pyysi. Vaimo nousi ylös kapealla puusohvalla, veti kasvoille tipahtaneen hiussuortuvan korvan taakse, pujotti jalkansa pehmoisiin vaaleanpunaisiin tossuihin jotka oli saanut Georgiokselta joululahjaksi. Nousi sitten, oikoi hameenhelmansa ja haki lautaset ja lasit kaapista.

Georgios noukki vetolaatikosta veitset ja haarukat, ja lavean kauhan perunalohkoja varten. Maria nosti hyllystä muovikannun, Georgios kaatoi sen puolilleen kylmää vettä kanisterista, jota he pitivät jääkaapissa.
- Psomi, pyysi Georgios, ja otti esille korin ja sahateräisen veitsen. Maria ojensi miehelleen rapeakuorisen vehväleivän, jonka naapurinrouva Dimitria oli tuonut. Hän haki leipurista leivät molemmille, samallahan ne siinä tulivat.

Georgios veti kuluneet uunikintaat käsiinsä, avasi uuninluukun, kuuma höyry pöllähti kasvoille. Kanat näyttivät kypsiltä ja muhevilta, perunalohkot rapeilta. Hän nosti astian keskelle pöytää, mihin Maria oli asettanut aikoinaan äidiltänsä saaman marmorisen pannunalustan. Vasemman käden uunikintaassa oli reikä ja Georgion peukalo sattui siihen juuri sopivasti niin että sormi paloi. Mies manasi ja tempaisi kätensä irti kintaasta niin vauhdilla, että pöydällä ollut kolmas lautanen lensi lattialle. Maria huusi suu suurena ja silmät ammollaan.

Pojat juoksivat mäkeä ylös niin lujaa kuin kintuista lähti. - Voithia, apua! Kostas putosi, voithia! he kiljuivat toistensa päälle niin ettei sanoista tahtonut saada selvää. Ensimmäisenä heidät kuuli Cafenio Thassoksen Thassos, joka tuli poikia vastaan.

- Mitä te mekkaloitte, kakarat, pitäkää pienempää ääntä! hän komensi. Näki sitten ilmeistä, että nyt oli tosi kyseessä. Puhukaa yksi kerrallaan että saa selvää, hän käski.
- Kostas putosi veteen, me ei saatu sitä ylös! Kostas on meressä!

Thassos huusi vaimolleen, että tämä hakisi apua ja lähettäisi perään, hän lähtisi jo rantaan. Hän käski kaksi pojista viemään sanaa Kostaksen kotiin, toiset kaksi saisivat tulla näyttämään tietä.

Sinä syksyisenä päivänä tuuli oli kova ja puuskittainen. Aallot pauhasivat vaahtopäisinä, ja kun ne iskeytyivät jyrkästi nousevaan rantakallioon, ne paukahtelivat ja räiskyttivät vesisuihkuja monen metrin korkeuteen. Ne kohisivat vaahtoavina pyörteinä suurten kivenlohkareitten väleissä. Lohkareitten, joista myrskyt olivat vuosituhansien kuluessa muovanneet ikään kuin sillan, jota pitkin pystyi hyppimään melkein parikymmentä metriä rantahiekalta ulommas merelle. Lapsia oli kielletty hyppimästä niillä, tietysti. Yhtä varmasti he niillä hyppivät, mitä rohkeampi, sitä pitemmälle.

Erityisen vaarallista, ja kaikkein jännittävintä, oli mennä kiville kovalla merenkäynnillä, koska ne jäivät osin aaltojen alle ja muuttuivat liukkaiksi. Niiden ympärillä oli syvääkin. Vaikka olisi hyvä uimaan, niin jos putoaisi, voisi satuttaa itsensä pinnan alla lojuviin rosoisiin murikoihin. Sitä ruhjeiden määrää, mitä vanhemmilta oli aikojen saatossa piiloteltu!

Kostas oli hyvä uimaan, ehkä paras pojista. Mutta taidosta ei ollut apua kun aalto pyyhkäisi hänet uloimmalta lohkareelta mereen ja hän iski päänsä terävään kivensärmään. Hän yritti pintaan, monta kertaa, vetäisi vettä keuhkoihinsa, yritti edelleen, mutta kuohuvat aallot murjoivat häntä yhä uudestaan ja uudestaan kiviä vasten ja imaisivat sitten kerta kerralta syvemmälle merelle.

Pian muut pojat kadottivat Kostaksen näkyvistään. Rohkein heistä, Pedros, yritti lähteä uimalla perään, mutta aallot heittivät hänet saman tien voimalla rantakiviin, ulommas ei päässyt. Toiset saivat vedettyä hänet kuiville. Pojat eivät voineet muuta kuin juosta hakemaan aikuisia apuun.

Siihen syksyiseen, tuuliseen päivään kolmekymmentäkolme vuotta sitten Marian aika pysähtyi.

Maria ei voinut ymmärtää miksi Kostas ei tullut ruokapöytään, vaikka oli pojan lempiruokaakin. Poika saisi kyllä aika torut sitten kun tulisi kotiin. Saisi isänsä lukea lakia pojallensa. - Mutta ei, Georgios, älä vie lautasta pois. Odotetaan vielä.

Photo: Lewis Hine (1918)

Hammaslääkärini Hamil

Hyvin meni kuulkaas hoito. Kivuttomasti kaikin puolin. Ei ole kukaan lääkäri aikaisemmin pistänyt puudutusta niin ettei satu. Eikä sattunut ronkkiminenkaan vaikka ekan kerran jälkeen ei enää puudutettu. Ei tarvinnut, koska "tooth dead, no pain".

Yhteensä viisi kertaa kävin ja nyt hammas on valmis. Edes lasku ei jäänyt jomottamaan: 110 euroa. Stadissa maksoin samasta hommasta muutama vuosi sitten yli 400. Takuulla hintansa väärti tämä, jos ei myöhemmin tule mitään häikkää.

Eikä tule, en usko. Niin ammattimiehen ottein Hamil askaroi. Oikein jos mietitään, niin hänhän on taitavampi kuin ne keikarilääkärit, joilla on kaiken maailman apulaiset ja uusinta tekniikkaa huone täynnä. Kyllä menisi hienohelmalla sormi suuhun, jos vaihtaisi paikkaa Hamilin kanssa. Hamil! <3

HOUSESITTING - HAUSSITTAUS PÄHKINÄNKUORESSA

Housesitting, petsitting - never heard? Älä välitä, ei ole kukaan muukaan kuullut.

Annas kun kerron, ensin lyhyesti: minä, haussittaaja, menen umpivieraiden ihmisten kotiin, jonnekin ulkomaille, ja asustelen heillä kuin kotonani, pidän huolta perheen kissoista ja koirista ja gerbiileistä tai mitä lemmikkejä heillä sitten sattuu olemaankaan. Raha ei vaihda omistajaa. Maksan omat matkani, vastaavasti saan asua ilmaiseksi taatusti mukavammassa paikassa kuin hotellissa. Valitsen paikan itse, enkä lähde alle kahden viikon keikoille. Siinä ydin.

Mitenkäs se sitten käytännössä tapahtuu?

Liityin kesällä organisaatioon nimeltä TrustedHousesitters. Siellä selvittivät, että olen se kuka väitän olevani. Rikosrekisterin tarkistivat myös. Jännitin vähän, että mahtaako siellä näkyä poliisin vastustaminen 70-luvulta, jouduin sentään yöksi putkaan ja kaikki. Mutta ilmeisesti niin vähäpätöiset rikokset eivät jää ikuisesti tilastoja kuormittamaan.

Oletan, että he selvittävät yhtä tarkkaan myös haussittaajia hakevien perheiden taustat. Turvallisuus on ykkösasia puolin ja toisin. Onneksi sarjamurhaajien ja mafiosojen rikoksia tuskin pyyhitään pois rekistereistä, vaikka olisivat linnatuomionsa istuneetkin.

What - miksei muka sisilialainen Padrinon perhekin hakisi rakkaalle lemmikilleen luotettavaa hoitajaa päästäkseen Chicagoon grandi matrimoniin, suuriin sukuhäihin? Mafiaperheiden ongelmahan tunnetusti on, että he eivät voi luottaa keneenkään. Eivät palvelusväkeen, eivät edes lähipiiriinsä. Verivaloja vannotaan, poskisuudelmia vaihdetaan, mutta koska tahansa voi tulla puukkoa selkään. Tai mikä hirveintä, valkoisen persialaisen selkään!  Sinisilmäinen, syntyperäinen kouvolalainen kaukaa Pohjolasta olisi täydellinen petsitter Gatto del Capolle. Mutta mikäli mafian lonkerot eivät yletä TrustedHousesitterin pomoporukkaan asti, sellaista lottovoittoa he eivät saa.

Sähköpostiini kolahtaa TrustedHousesittersin kirje kahdesti päivässä. Kodinomistajat hymyilevät siellä herttaisesti kissa tai koira kainalossa uima-altaan tai takkatulen äärellä. Jos koti on hieno, on siitä paljon kuvia. Siellä calabrialaiset Padrinotkin esittelisivät casansa sekä padre de familian silkkiturkkisen silmäterän, ja kertoisivat minkälaista sittaajaa olisivat hakemassa.

Ensisijaisesti sittaajan velvollisuuksiin kuuluu tietysti lemmikeistä huolehtiminen ja niiden hemmotteleminen. Lisäksi toivotaan, että koti pidettäisiin suhteellisen siistinä ja järjestyksessä. Padrinojen yli 300 neliöistä palatsia ei haussittaajan tarvitsisi luututa, talon palvelusväki huolehtisi siivouksesta ja puutarhasta. Myös monilla tavallisillakin perheillä, joilla on reiluhkosti neliöitä, käyvät siivoojat sekä puutarhuri kerran viikossa. Näin etenkin Englannissa.

Haussittaajaa varten on yleensä hankittu valmiiksi maidot, leivät, kinkut, juustot ja jugurtit, ja joku valmis ruoka-annos, ettei heti ensimmäisenä päivänä tarvitse lähteä ruokaa etsimään. Tämä on tärkeä seikka, jos talo sijaitsee maaseudulla, jossa lähimmät kaupat löytyvät kymmenen kilometrin päästä. Yleensä haussittaaja saa syödä kaikkea mitä kaapeista löytyy, kunhan hankkii uutta tilalle.

Jos talo sijaitsee pikkukylässä tai maaseudulla, on haussittaajan osattava ajaa autoa, vasemmanpuoleisessa liikenteessäkin. (Been there, done that, kerron myöhemmin.) Aina autoa ei ole talon puolesta tarjolla, eikä alueella julkista liikennettä, joten sittaajaksi ei pääse ilman omaa autoa. Itselläni eräskin huikea Espanjan-keikka meni sivu suun mainitusta syystä.

Millaisia housesitting-hausseja tarjolla on?

Kaikenlaisia. Ehkä eniten suuria omakotitaloja taajama-alueilla, mutta paljon on myös kaupunkikoteja. Nekin ovat yleensä suomalaisen mittapuun mukaan suuria. 2-4 makuuhuonetta, joista useimmissa oma kylpyhuone. 2-3- kerroksisia.

Ylivoimaisesti halutuimmat haussit sijaitsevat suurkaupungeissa - Pariisissa, Lontoossa, Barcelonassa, Roomassa, New Yorkissa, San Fransiscossa jne. Halutuimmat haussit maaseudulla ovat linnoja. Kyllä, oikeasti. Tai ainakin suuria kartanoita. Huikea sijainti vaikuttaa tietysti myös, vaikka itse talo olisi tavallinen. Suosittuja ovat myös monen kuukauden pituiset keikat, joita näyttää jostain syystä olevan paljon Australiassa.

Tämän päivän satunnaistarjontaa:

Viktoriaaninen talo Hampsteadissa, Lontoossa. 8 vrk.
Talo yksityisessä golf-kommuunissa Kaliforniassa. 21 vrk.
Espanjan Torre del Maressa talo kattoterassilla. 18 vrk.
Valkoinen huvila meren rannalla Meksikossa. 2kk.
Tyylikäs kaupunkiasunto, Brooklyn, New York. 8 vrk.
Talo merinäkymillä, oma spa, Perth, Australia. 13 vrk.

Hausseja on tarjolla ympäri maailmaa, tänään eniten Britanniassa (533), Yhdysvalloissa (244), Australiassa (181) ja Ranskassa (55).

Haussittausten pituudet vaihtelevat 1 yöstä puoleen vuoteen, yleisin taitaa olla 1-2 viikkoa.


Miten hausseihin haetaan?

Kun löydän listoilta sellaisen joka kolahtaa, laitan sivuston kautta perheelle viestiä että heippa, mielelläni tulisin. Jos olen ollut tarpeeksi ripeä, edelleni ei ole ennättänyt ainakaan enempää kuin 1-2 hakijaa. Silloin on kohtalaiset mahdollisuudet päästä viestittelemään asiasta tarkemmin. Jos isäntäväki haluaa tutustua paremmin, juttelemme naamakkain FaceTimella tai Skypellä - tässä vaiheessa on jo tosi hyvät mahdollisuudet.

Tietysti he ovat myös käyneet lukemassa profiilini, jossa esittäydyn ja vakuutan että olen äärettömän tunnollinen ja eläinrakas ja kokenut lemmikkien hoitaja sekä huippusiisti koti-ihminen. Tietysti olen laittanut myös kuvia itsestäni ja kissoistani. Kuvissa olen toivoakseni cool.

Joskus voi käydä niinkin päin, että talonväki ottaa ensin yhteyttä sinuun. Herttainen rouvashenkilö, suuren talon omistaja, laittoi viestiä Thaimaasti asti! Mutta lennot olivat liian kalliit kahden viikon keikkaan nähden. Jos olisi puhuttu kahdesta kuukaudesta niin...

Kling! Avaan sähköpostin, ja voi ilonpäivä, tuli suora yhteydenotto! "Hello, we are very nice familia from Sicily looking for petsitter for our lovely cat, bel Gatto del Capo. We see your profile, we like it. We make you an offer you can't refuse."

Olen käynyt haussittaamassa kahdesti. Elokuussa Englannissa, pienessä Winslown kylässä, ja nyt joulukuussa Amsterdamissa. Voin myöhemmin kertoa molemmista erikseen tarkemmin, ne olivat niin erilaisia kokemuksia. Molemmat kivoja, kahden viikon pituisia.

Noiden kahden lisäksi olen hakenut 3-4 muuhun, joista yhteen olisin päässytkin mutta se meni Amsterdamin kanssa päällekkäin. Alan kohta katselemaan, josko löytyisi touko-kesäkuulle joku täydellisen ihana kohde!

Ei enää sontaa päähän

Olkoon se uuden vuoden lupaukseni, vaikka en niitä harrastakaan.

Aion siis sulkea aivoni lietteeltä, jota ympäristö kaikin voimin yrittää päähäni valuttaa. Taistelen sitä vastaan sen minkä pystyn, muuttamatta kuitenkaan kolttamajoitukseen erämaahan.

Aloitan siitä, mikä on helpoin toteuttaa: en selaile enää iltapäivälehtiä enkä muitakaan roskalehtiä.
Niiden sisältö on silkkaa sontaa, kuten kaikki niin hyvin tiedämme.
Olen poistanut IS appsin kaikilta koneiltani, ja aion tehdä saman somessa vastaan tuleville ulkomaisille verkkojulkaisuille. Napsuttelen vain tilaukset yksi kerrallaan pois.

Koska minä voin.

Koska minä voin itse päättää, on suorastaan velvollisuuteni itse päättää, mitä juuri minun elämäni tulisi sisältää. Mitä minä sinne haluan maailman ylettömästä tarjonnasta?

Täytyy tehdä tietoisia rajauksia, muuten digisaasta hyökkää automaattisesti päälle joka kulman takaa. Se pistää silmiimme soljumaan jatkuvana virtana kuvia ja tekstejä, shokkiotsikoita, joilla pyritään vaikuttamaan vietteihimme ja alitajuntaamme - pelkoon, vihaan, inhoon, vahingoniloon, kateuteen, ahneuteen, pahantahtoisuuteen, himoon, epävarmuuteen, turhamaisuuteen jne - jotta klikkaisimme jutun auki. Joka kerta kun joku napsauttaa kuvaa tai otsikkoa, niin lehden kassassa kilahtaa. Siksi niiltä ei voi edes odottaa mitään moraalia.

Jokaisen klikkauksen takaa löytyvä juttu - oli sitten kyse katastrofista, juorusta tai politiikasta  - vetoaa johonkin edellä mainituista vieteistämme, emmekä tiedosta sitä. Ovelasti meidät vain houkuteltiin sinne kuin kärpäset lantakasaan. Katselemme kuvia ja luemme häijyjä kommentteja, ja alamme voida pahoin, ahdistumme, masennumme. Sisäisessä maailmassamme on ihan liikaa pahuutta, julmuutta ja rumuutta. Ja typeryyttä - tällä viittaan tv-ohjelmiin, joita en katso, mutta joiden ennakkomainoksia ei voi olla näkemättä.

Minä päätän, että tästedes poimin maailman kaikista asioista omaan päähäni, omaan elämääni, oman sieluni syvyyksiin vain hyviä asioita! Kiertelen maailmankaikkeuden supermarketeissa ja kerään kärryyni monenlaista puhdasta ja kaunista, lämpöistä ja suloista, jännittävää ja mystistä, koomista ja liikuttavaa ja herkkää, sekä positiivisia uutisia asioista joilla on merkitystä, kuten ilmastonsuojelun ja ihmisoikeuksien edistysaskelista. Asioita, jotka kiinnostavat oikeasti ja joista tulee hyvä mieli, ja jotka parhaassa tapauksessa rohkaisevat itseäni osallistumaan.

Voi olla, että alan tekemään randomeja pieniä hyvän mielen juttuja vieraille ihmisille. Voi olla, että laitan useammin hyvän kiertämään. Tai sitten se ei näy mitenkään ulospäin, oma pääni vain voi paremmin. Tietenkään en pysty estämään pahoja asioita tapahtumasta itselleni, en saa taikaviittaa ylleni, mutta ainakaan en tieten tahtoen vahingoita itseäni rumilla, pelottavilla ja ahdistavilla asioilla.

En oleta tulevani paremmaksi ihmiseksi, teen tämän vain itsesuojelun takia, eikä tulisi mieleenkään neuvoa muita ihmisiä kuinka heidän tulisi elämänsä elää.

Sellaisen kivan asian olen huomannut - muista ihmisistä puheen ollen - että jokaisesta löytää jotain kaunista jos vaan haluaa nähdä. Joskus, kun maailman ja ihmisten pahuus on alkanut ahdistaa niin ettei henki kulje - puhun nyt kirjaimellisesti paniikkihäiriökohtauksesta - olen alkanut katsella ratikan ikkunasta kadulla kulkijoita sillä silmällä.

En pysty näkemään kenenkään sieluun asti, mutta etsin pieniä asioita. Ooh, nätit kengät. Ihana otsatukka. Mikä ryhti! Auttoi mummon sisään ovesta! Tyylikäs palttoo. Hieno salkku. Sentään yksi nappi tallella. Tarttuva nauru! Miehekkäät kädet. Maailman ystävällisimmät silmät. Mustaa kynsilakkaa. Kaikki lasketaan! Muutaman pysäkinvälin jälkeen alkaa taas henki kulkea. Maailma ei tunnukaan enää niin kamalalta eikä ihmiset kylmiltä, kun tunkee päähänsä pieniä kivoja juttuja.

Aivot on nimittäin niin älykkäästi suunniteltu, että ne eivät pysty ajattelemaan kahta asiaa samaan aikaan. Koska voit syöttää sinne vain yhden, syötä se, josta pidät!

Eikä kissavideoita voi katsoa liikaa, ihan vaan epäilijöille tiedoksi.

No joo, tulikin näin vuoden aluksi vähän totisempaa juttua. Mikä ei mitenkään edes liity Kreikassa elämiseen. Mutta mielestäni naisen kolmanteen elämään kuitenkin. Omiin valintoihin.
Onneksi en koskaan luvannut kirjoittaa tänne pelkkiä mukavia tarinoita!

Ja luojan kiitos en luvannut kirjoittaa tiheään!

Aion jatkossakin pysyä mukavuusalueellani, epäsäännöllisyydessä, vaikkakin syyllisyys välillä vähän kalvaa. Pitäisi varmaan olla ryhdikkäämpi ja ahkerampi ihminen. Mutta ei kaikkea kerralla.

Hyvää uutta vuotta, lupausten kera tai ilman!





(Kuva: Ovation Press / String players' brains are "special")