maanantai 19. maaliskuuta 2018

Housesitting: Amsterdam, joulukuu 2017


Ymmärtääköhän brittikissat suomea? Semmoistakin joutuu haussittaaja aprikoimaan. Voin kertoa, että sitä tuntee itsensä todella typeräksi kun puhuu eläimille ulkomaan kieltä. Siksi lopetin sen kahden päivän jälkeen ja vaihdoin suomeen. Luultavasti Winx, Moby ja Sasha pitävät nyt ihan junttina.





Amsterdamin keikka oli ihana!


Ensinnäkin, siellä asuvat maailman ystävällisimmät ihmiset.

Koneeni laskeutui Schipholin lentokentälle yhdentoista maissa illalla. Olisin ottanut taksin, yli 12 tuntia kun jo matkantekoa takana, mutta informaatiotiskillä arvioitiin sen maksavan viisi kymppiä. Onneksi kentältä pääsisi helposti junalla.

Lipun ostaminen osoittautui haasteelliseksi. Automaatti ei huolinut korttiani - ja tällä kertaa tiesin, että tilillä oli rahaa. Eikä seuraava automaattikaan. Mitä maailman lippukoneilla on minua vastaan! (Myöhemmin ilmeni, että olin painellut vääriä nappuloita.)

Laskin kolikot, 60 senttiä puuttui. Samassa etuoikealta pyyhälsi luokseni nuori mies. - Can I help you?
Hän otti kolikkoni, lisäsi itse loput, ja ojensi ostamansa lipun minulle. - Have a nice evening!

Ollessani astumassa junasta ulos Amsterdamin päärautatieasemalla, joku tarrasi laukkuuni. Käännähdin raivoisana, nyt se tapahtuu, mummeli ryöstetään! Mutta takanani seisoikin ystävällisen näköinen nuori mies. Eri kuin se eka. - Let me help you!

Asemalla yritin keksiä mihin suuntaan lähteä. Pyörin ympyrää laukkuni kanssa. Vartijapukuinen harmaahapsi tuli kysymään voisiko hän auttaa. Kerroin mihin olin menossa, ja että sinne kuulema pääsisi ratikalla, mutta mistähän ne lähtevät? Vaari tallusti kanssani koko hallin läpi ja ulos pääovesta, ja saattoi vielä vähän matkaa pysäkkien suuntaan. - Tuolta lähtee, have a nice evening!




Kun oikea ratikka tuli, eri pysäkille kuin missä odotin, kiiruhdin hätäisesti raiteiden yli ja ennätin juuri ja juuri etuovelle.  En saanut painavaa laukkuani nostettua ovesta, mutta ei hätää, vierelleni kiirehti nuorimies joka keplotteli sen kapeasta väliköstä vaunuun. Välikkö oli kapea, koska siitä ei ollut tarkoituskaan tunkea matkalaukun kanssa.

Kerroin kuljettajalle pysäkin nimen, jonka informaatiorouva oli antamaansa karttaan raapustanut. Jäin istumaan etupenkkiin, ettei kuski unohtaisi jättää minua pois. Muutaman pysäkinvälin jälkeen hän pysäytti vaunun, otti laukkuni, käveli kaikessa rauhassa keskiovelle, astui ulos laukun kanssa ja minä perässä. Kiittelin kovasti. - No problem, have a nice evening!

Pysäkki oli se, minkä informaatiorouva  oli neuvonut, mutta katu ei ollut se, missä pikku hotellini sijaitsisi. Eikä ollut poikkikatukaan. Oli yö, satoi räntää, ketään ei ollut liikkeellä.

Kauempana kadunkulmassa ikkunoista loisti valoa. Aasialainen pikaravintola, hienoa!  Työnsin pääni ovesta, lämmin ilma ja lempeä curryn tuoksu leyhähtivät vastaan. Huutelin ovenraosta, josko joku tietäisi etsimäni kadun. Tiskin takaa tuli lyhyenläntä, iloisesti hymyilevä mies, touhotti minut sisään kylmästä, nosti laukkuni ja ojensi tuolia. - No niin, miten voin auttaa?

Ravintolanpitäjä alkoi etsiä antamaani osoitetta puhelimeltansa, ja huusi samalla keittiöön jotakin. Hetken päästä siro nuori nainen toi minulle kupin höyryävää teetä. - Juo se niin lämpenet, mies kehotti.

Lopulta osoite näkyi löytyvän, mutta miehen otsa rypistyi. - Se on aika kaukana täältä...
- Minä otan taksin, huudahdin.

Mies lähti paitahihasillaan ulos sateeseen. Ikkunasta näin hänen loikkivan loskassa, tähyillen pimeään, mistä lopulta ilmestyikin vapaa taksi. Kiitin teestä, josta hän ei huolinut maksua. - No problem, have a nice evening!

Hotellin edessä kuljettaja kantoi laukkuni sisälle asti. Tottakai kantoi!

Ja respassa minua kiirehti vastaanottamaan mitä sydämellisin nuorimies. - Tervetuloa Amsterdamiin!

Olin ollut kaupungissa tunnin, ja puolet ajasta hämmästellyt suu auki ihmisten avuliaisuutta - siksi näin seikkaperäinen selostus asiasta.


Kuvan nuoret miehet eivät liity tarinaan.

Ensimmäisen yöni vietin hotellissa, koska ei ollut tuntunut hyvältä idealta rymytä toisten kotiin niin myöhäiseen kellonaikaan. Hotel Arcade oli pieni ja kohtalaisen vaatimaton, mutta siisti ja halpa.

Vinkki: jos etsit tai tiedät jonkun etsivän hotellia, jonka joka huoneessa on Playstation4 ja respan yhteydessä satoja ilmaisia pelejä, niin muista tämä! Ei ehkä ensikuulemalta tämmöiselle täti-ihmiselle ideaali, mutta tiesinhän sen etukäteen ja olin silti sen valinnut, joten en antanut satunnaisten nooooooo!-huutojen häiritä. Parikymppisen pojan äitinä tiedän tarkalleen, miltä pelaaminen kiihkeimmillään kuulostaa.

Pleikkahotelli sijaitsi vain parin korttelin päässä Davidin ja Amyn talosta. Koska onnistuin silläkin matkalla tietysti eksymään, soitin Amylle, joka oli parhaillaan ostamassa kissanruokaa. Yritin kuvailla, missä olen, käsillä huitoen, kuten tapanani on, ja kun käännähdin pamautin melkein Amya otsaan. Nauroimme ja halasimme, iloisissa tunnelmissa oli kiva aloittaa vierailu.

Amyn ja Davidin kolmikerroksinen loft sijaitsi kerrostalossa pienen sivukadun varrella. Modernin, valoisan asunnon rentoa ja kodikasta fiilistä alleviivasivat pahvilaatikkopinot, muutosta jääneet. Edellisenä päivänä oli kuulema siivottu ihan hulluna, "olisitpa nähnyt miltä täällä näytti ennen"! Ah, my kind of people. Reloja kuin hollantilaiset, vaikka olivatkin brittejä.

Kirjojen kierrätystä De Pijpissä.
Täällä minulla ei ollut omaa huonetta, koska kolmesta makuuhuoneesta kaksi oli sisustettu työhuoneiksi. Mutta en todellakaan valittanut, että jouduin nukkumaan isäntäväen suuressa ylellisessä sängyssä. Siellä minulla oli unikaverikin, Winx, joka pysytteli tosin sängyn alla. Konttasin kuitenkin joka ilta toivottamaan hälle hyvät yöt.

Talon kolmesta kissasta Winxiä en paljon muualla kuin makkarissa tavannutkaan, hän oli niin arka ja pelokas. Pikku ressukka. Winx ja veljensä Moby olivat löytökissoja, eikä kukaan tiennyt millaisissa oloissa ne olivat joutuneet elämään. Selvää oli, että ainakin Winxiä oli kohdeltu huonosti. Jos pikkuisenkin heilautti kättään se raukka juoksi piiloon eikä ilmestynyt sieltä kuin iltamyöhäisellä hätäisesti ruokakupin ääreen. Ja sillä oli maailman surullisimmat kissan silmät.

Moby oli pomottaja. Kolmas kissa, Sasha, joutui hädissänsä pakenemaan aina kun Moby ilmaantui tonteille. Sashan onneksi sitä ei tapahtunut usein, Moby viihtyi enimmäkseen yläkerrassa kuten siskonsakin. Joka ilta yhdeksän maissa se kuitenkin ilmestyi eteeni olkkarin lattialle ja jäi siihen istumaan ja tuijottamaan. Se ei räpäyttänyt silmäänsäkään, ja tiesin sen tietävän että huomasin kyllä. Turha oli esittää muuta, Moby voitti joka kerta. Pakko oli ottaa esille huiskutin, sen lempilelu, ihan sama mikä huippuleffa telkkarissa oli menossa.

Toisaalta, se oli ainoa yhteinen aktiviteettini kissojen kanssa. Winx oli liian arka tullakseen edes näkyviin, ja Sasha liian snobi alkaakseen riehumaan. Se oli myös niin tarkka hienosta turkistaan, ettei suonut ihmisten koskevan siihen rähmäkäpälillään. Amy oli etukäteen kertonut että sitä sai silittää vain kevyesti sormenpäillä, mille olin hekotellut kuin hyvällekin vitsille. Totuus on tarua ihmeellisempää.


Alakerta oli Sashan valtakuntaa silloin kun Moby ei ollut paikalla. Sillä oli oma hiekkalaatikkokin siellä, yläkerran kissavessaan kun ei ollut Mobyn vuoksi asiaa. Parhaiten se viihtyi vartiopaikallaan, tasolla, josta näki keittiön lasioven läpi suoraan kadulle tai päätä kääntämällä suoraan sisäpihalle.

Ulos asunnon molemmille puolille näki todellakin suoraan, seisoitpa missä kohtaa tahansa. Keittiön puolelta näki kadulle ovesta ja ikkunoista. Porrasta ylempänä, olohuoneessa, ikkunat olivat seinän levyiset ja ulottuivat katosta lattiaan. Niistä avautui pieni sisäpiha ja iso kerrostalo parvekkeineen, joilla ihmisiä istuksi tupakalla.

Kyllä ikkunoissa verhot oli, jotakin hienoa raskasta kangasta, mutta ne kuului pitää apposen auki. Kun ihmettelin eikö haittaa, että kaikki näkevät sisälle, Amy vakuutti, etteivät ihmiset toisten koteihin kuikuile.

Hermoni kestivät näyteikkunassa oloa pari iltaa, sitten aloin pitää verhoja kiinni, jätin vain pienen raon että kissat näkivät pihalle. Moby olisi kuulema tuonut sieltä hiiripaistia, jos olisin päästänyt sen ulos, mutta en päästänyt. Ei hiiriparkojen takia, en vain halunnut stressata että tuleeko se takaisin. Yritin selittää asian sille sekä suomeksi että englanniksi, mutta se näytti minulle takapuoltaan ja käveli pois.


Talon keittiö oli niin hyvin varustettu, että olisin voinut pyörittää siellä ravintolaa.

En kuitenkaan paljoa viitsinyt kokkailla, kun parin korttelin alueella oli peräti viisi ruokakauppaa, ja jokaisessa myytiin valmiita ruokia. Ei eineksiä, tai ehkä niitäkin, mutta itseäni himottivat "talon omat" ruoka-annokset; mehevät ja muhevat keitot, pastat ja salaatit.

Parhaita ruokia oli Marqt'issa, missä kaikki mitä myytiin, oli luomua ja tuoretta ja herkullista. Ja ekologista. Jopa ostoskassit. Muovikasseja ei ollut lainkaan, mutta sait ostaa 1,20 eurolla kestokassin - ja sait rahasi takaisin, jos halusit palauttaa sen. How cool is that!

Kaikissa muissakin kaupoissa oli paljon luomua, ihan tavallisissa hyllyissä. Niitä oli niin paljon, ettei niistä tehty numeroa. Pieni paratiisi meikäläiselle.

Ja se herkkujen määrä! 

Juustoja, tietysti, miljoonaa erilaista, ja rapeita patonkeja ja croissanteja ja piiraita ja kakkuja ja kuorrutettuja donitseja ja kermalla täytettyjä tötteröitä, ja vanukkaita ja gourmet-jäätelöä... Olo oli kuin maalaishiirellä kaupungissa!

Olin näet jo unohtanut, miten paljon syntisiä herkkuja maailmassa olikaan. Täällä Kreikassa kun asun pienessä paikassa, missä ei yksinkertaisesti saa kaikkea. Paikallisissa alepoissa myydään maitotuotteet ja säilykkeet ja kahvit ja vessapaperit, lihat ostetaan lihakauppiaalta, kasvikset ja hedelmät vihanneskauppiaalta. Heräteherkkuja ei pahemmin löydy.  No okei, leivonnaisia kyllä, mutta - tämä on pelastukseni - ne joutuu hakemaan leipomosta. En yksinkertaisesti kehtaa ostaa samoilta myyjiltä joka päivä pullaa tai pikkuleipiä, ja niin pysyy väkisinkin joku roti.

Torikadulta patat majoneesilla.
En ymmärrä, mikseivät kaikki hollantilaiset ole lihavia. Jonkunhan ne kaikki herkut sieltä kaupoista on syötävä. Lounaspaikoissakin myydään pääosin muhkeita täytettyjä patonkeja ja välipaloiksi amsterdamilaiset ostavat katukeittiöistä tuhteja, tiriseviä makkaroita. Tai majoneesilla ja juustokastikkeella kuorrutettuja ranskalaisia perunoita, joita myydään perunakioskeista. Amsterdamissa välipaloja, kuten täytettyjä leipiä, napataan mukaan myös automaateista eurolla tai parilla. Raikkaat, terveelliset salaatit syödään ihan muissa maissa!


Mutta ihmiset eivät ole lihavia. Ehkä se johtuu fillaroinnista? Näytti siltä kuin puoli kaupunkia olisi liikkeellä polkupyörillä, ja toisin kuin kotikaupungissani Helsingissä, se ei tuntunut kiristävän jalankulkijoiden tai autoilijoiden hermoja. Toisaalta, amsterdamilaiset käyttävät pyörää päästäkseen paikasta A paikkaan B, eivät urheiluvälineenä jolla kiidetään sukkapuvussa ja niska köyryssä tuhatta ja sataa.



Amsterdam on vaan niin upea.

Kaunis, tyylikäs, valoisa ja värikäs, kansainvälinen ja turvallinen. Hopealle kimaltavat kanaalit halkovat kaupunkia joka puolella. Ratikalla pääsee joka paikkaan.

Kaupunki on täynnä museoita ja muuta ihmeteltävää, mutta itselleni suurinta hupia oli vain käveleskellä ympäriinsä. Keskustakorttelit ulottuvat niin laajalle, että kerran kävelin vahingossa kotoa keskustaan asti vaikka piti vain käydä lähikirjakaupassa.

Satuin olemaan kaupungissa koko joulunajan, joten näin Amsterdamin tavallista kimaltavampana ja komeampana. Ihmiset olivat hyväntuulisia sateisista keleistä huolimatta.

De Pijp - kaupunginosa, jossa asuin. Tosi style. Trendikäs ja hip. Vanhoja kauniita rakennuksia, joissa elävät monet sukupolvet eri etnisistä taustoista. Tylsät uudistalot ja toimistot puuttuvat. Suuri puisto minigolfeineen ja liukumäkineen sijaitsee kaiken keskellä. Tapaan sanoa, että De Pijp on kuin Punavuori potenssiin 10, koska en parempaa vertausta keksi.

Tyyliä ja tupruttelua sulassa sovussa. De Pijp.

Usean korttelin alue on täynnänsä kivijalkamyymälöitä, joista löytyy kaikkea mitä elämiseen tarvitsee. On ravintoloita ja pubeja ja kahviloita (ja "kahviloita", niitä laillisia pössyttelypaikkoja). On kampaamoita ja suutareita ja apteekkeja. Mrs Highbrow'ssa muotoillaan upeasti kulmat. On yksi valtava supermarkettikin, jos tarvitsee ostaa paljon kerralla. Ei siis mitään syytä poistua kotikaduilta, jos ei välttämättä halua.

Kirsikkana kakun päällä on Albert Cuyp, yli sata vuotta vanha torikatu. Se on vähintään kilometrin pituinen ja myyntikojuja on yli kaksi sataa, molemmin puolin katua. Kaiken yllä leijuu ihana, eksoottinen aromi, kun maailman maut ja värit ja tuoksut sekoittuvat toisiinsa. Minttua, tilliä, jasmiinia, vaniljaa, paistuvaa lihaa ja vohveleita.


Albert Cuypilta pötyä pöytään.

Myynnissä on kaikkea, ihan kaikkea: tuoreita ruoka-aineksia, mausteita ja  kuivatuotteita, lämpimiä ruoka-annoksia, viherkasveja, taloustavaraa, kenkiä, vaatteita, koruja, kosmetiikkaa, leluja - you name it. Kävin notkumassa siellä neljästi. En ostanut kuin huivin ja kenkiin lämpimät pohjalliset, mutta lunkien myyjien kanssa oli mukava rupatella.

Jos Winslowin housesittauksessa mahtavinta oli itse house, niin Amsterdamissa se oli ehdottomasti haussin sijainti. Haluan De Pijpiin uudestaan!

Ihanaa on, että se on täysin mahdollista. Amy ja David ovat mahtavia tyyppejä ja haluavat minut sinne toistekin, eikä se ole pelkkää puhetta - he nimittäin kysyivät jo! Valitettavasti ajankohta ei ollut sopiva. Mutta ensi kerralla sitten.



Mistä päästäänkin vinkkiin, jonka kehtaan jakaa, vaikka kokemusta on vasta kahdesta keikasta. (Kolmannenkin tarjouksen sain, ihan huippusellaisen, mutta ajoitus taas väärä.) :

Jos olet saanut lottovoiton ja päässyt tosi hyvään paikkaan sittaamaan, tee niin hyvä vaikutus että sinut pyydetään uudestaan. Mitenkö?

Ole avoin ja rento - ja anteeksi klisee - oma itsesi, niin että seurassasi viihtyy. Ja jätä talo parempaan kuntoon kuin se oli tullessasi. Ei tarvitse rempata, mutta suursiivous kannattaa. Ja lemmikeillä pitää karva kiiltää ja parasta on, jos ne nyhjäävät jaloissasi ja pyrkivät omistajien nähden syliisi.

Ja, tämä on tärkeää, vie ensitöiksesi suklaarasia sohvapöydältä jonnekin jemmaan. Älä kuvittele voivasi syödä sen tyhjäksi ja ostaa sitten uuden tilalle. Saat halvauksen, kun selviää että olet ahminut belgialaista suklaata neljän kympin arvosta!







Lahjapaketista lahjapakettiin.


Torikadulta terveellistäkin herkkua.


Museossakin kävin, koska bling-bling.

Can I? Really? Didn't try.






















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Housesitting: Amsterdam, joulukuu 2017

Ymmärtääköhän brittikissat suomea? Semmoistakin joutuu haussittaaja aprikoimaan. Voin kertoa, että sitä tuntee itsensä todella typeräksi ku...