Lokakuussa 2017
Se tunne, kun ajat sysipimeässä yössä vieraassa maassa ja toivot että löydät määränpäähäsi vajaan 200 kilometrin päähän ennen kuin bensa loppuu. Polttoaine ei takuulla riitä, jos alat eksyilemään, eikä vuokra-autosi navigaattori toimi, tietenkään. Sinulla on saldo nollassa kaikilla korteilla ja taskussa vain 1,80 euroa hiluja. Ja edessä vielä yksi pakollinen tullimaksu. Olet kahden tietullin välisellä tienpätkällä, keskellä ei-mitään. Saatat jäädä jumiin kuin Tom Hanks leffassa Terminaali. Tuttu tunne? Ai ei vai?
Miten voi aikuinen ihminen tuommoiseen tilanteeseen edes joutua, kysyt. Helposti, jätät vain autovuokraamon sopimuksen ymmärtämättä. Kun sitten saavut Ateenan lentokentälle yöllä kello 2.45, autovuokraamon tyyppi yrittää höylätä luottokorteiltasi 500 euron vakuusmaksua. Turhaan. Ei creditiä. Tyyppi on tiukkana, ei maksua, ei autoa. Anelet josko voitaisiin tehdä poikkeus, antaisit passisi pantiksi. Ei käy. Ainoa poikkeus, johon hän suostuisi, olisi maksu käteisellä. Avaat kukkarosi, siellä on kaksikymppinen ja kolikoita.
Palaat kentälle etsimään automaattia. Kulutat sen ääressä ikuisuuden lypsämällä kaikki tilisi tyhjiksi vaivalloisesti muutama kymppi kerrallaan (koska et tietenkään saa saldoja näkyviin) Saat juuri ja juuri 500e kasaan. (Viikko Barcelonassa verotti pahasti käteisvaroja.) Odottamiseen kypsynyt hemmo hyppää saman tien ulos autosta kun saa rahansa, ennätät hätäisesti ovenraosta kysäistä että riittäähän tankissa oleva bensa määränpäähäsi asti. - Ei riitä, pitää tankata. Drive carefully!
Onneksi avoinna oleva huoltsikka löytyy helposti. - Paljollako laitetaan? Ymmärrän kysymyksen, vaikka se tuli kreikaksi, mutta ensin pitäisi saada tietää paljonko bensaa tarvitaan täältä Nafplioon, määränpäähäni. Näytän kaksikymppistä, ei ole enempää rahaa, saako tällä tarpeeksi? Mies puhuu auttavasti englantia, luojan kiitos, katsoo bensamittaria ja nyökkää että kyllä tuo riittää - mutta tietullit, ne maksaa myös. Tietullit! Olisi pitänyt muistaa! Sovittiin, että otan bensaa vain kympillä, ja rukoilen pyhimyksiä että selviäisin tulleista loppurahoilla. Mies jäi pitämään peukkua kun käänsin autonnokan kohti pimeyttä.
Vaikka olin sanonut, että käytössäni on navigaattori, oli huolehtivainen vuokraemäntäni laittanut messengeriin ajo-ohjeet. Luojan kiitos! En pystynyt lukemaan niitä pädiltä samalla kun ajoin, joten jouduin pysähtelemään vähän väliä tien reunaan ja skrollailemaan niitä näkyviin. Se oli hidasta, mutta ilman tarkkoja ohjeita olisin ajanut harhaan monissa risteyksissä. Jopa ohjeiden kanssa suunnistaminen oli välillä vaikeaa, kun tiemerkinnät olivat mitä olivat. Harhaan ajaminen olisi tiennyt katastrofia; vaikka auto olisi jämähtänyt suoraan huoltoaseman oven eteen, ilman rahaa en olisi saanut lisää bensaa.
Noin kaksi ja puoli tuntia myöhemmin ajan vihdoin viimeisen tietullin luukulle. Näin pitkälle olin selvinnyt hyvällä tuurilla, mutta tyssäisikö matka tähän? Kakistelen kurkkuani, hirveän nolona. - Yes hello, uhm, I'm really sorry, this is so embarrassing, but I don't have enough money, I've only got...
- 2,50 evros, ystävällisen näköinen virkailija ojentaa kätensä.
Tajuan, että hän ei ymmärrä pitkiä selostuksia englanniksi. Nostan rahapussini näkyviin, kaadan siitä kolikot käteeni ja näytän että katso, tässä on kaikki, yksi euro ja kahdeksankymmentä senttiä. Mies osoittaa kylttiä, jossa lukee 2,50. Saan puserrettua kreikaksi että "ei ole, minulla ei ole". Ravistan taas tyhjää kukkaroani. Näytän niin nöyrää ja anovaa naamaa kuin osaan. Please?
Mies katsoo minua, kelloa, puomia, kolikoita kädessäni, huokaisee ja sanoo "okei". Kaadan hilut hänen kouraansa ja kiittelen ylitsevuotavasti ennen kuin kaasutan tieheni.
Viimeiset 30-40 kilometriä mennään autioilla, kiemurtelevilla, valaisemattomilla pikkuteillä. Olen eksyä pari kertaa, joudun peruuttelemaan risteyksissä ja tekemään uukkareita. Löydän kuitenkin aina takaisin reitille. Enää vähän matkaa, ihanaa, stressi alkaa jo hellittää. Äkkiä näen tiellä valtavan verilammikon, jarrutan, mutta en ennätä väistää ajoissa. Ajan tiellä makaavan liikkumattoman ruhon takaruumiin yli! Sydän hyppää kurkkuun, mikä se oli, peura? Tapoinko minä sen? Näytti jo valmiiksi kuolleelta, mutta...
Kädet täristen alan peruuttaa, kun yhtäkkiä näen peilistä että taakseni on ilmestynyt kaksi autoa, ja molemmat pysähtyvät turmapaikalle. Näen, kuinka ovet aukeavat ja ulos astuu ihmisiä. Teen paniikkipäätöksen ja kaasutan pois paikalta. Sydän hakkaa hulluna. Luulevat varmasti, että minä olin se varsinainen yliajaja. Kuinka olisin voinut todistaa muuta, etenkin jos eivät olisi puhuneet englantia? Mitä seurauksia yliajosta olisi tullut? Ja jos eläin oli vielä hengissä, se pitäisi lopettaa, mitä apua minusta siihen olisi? Silti tunnen itseni rikolliseksi ja hirviöksi, ja kaahaan seuraavat parikymmentä kilometriä kuin heikkopäinen. Vasta käännyttyäni kahdesta risteyksestä uskallan hiljentää vauhtia. Nyt minua ei osattaisi enää yhdistää tapaukseen.
Tapahtunut pyörii hulluna mielessä, olisiko pitänyt toimia toisin? Eläin oli jo kuollut tai ainakin kuolemassa, en olisi voinut tehdä mitään pelastaakseni sen. Mutta silti! Sitten tie muuttuu niin kapeaksi ja mitättömän kokoiset tienviitat niin haalistuneiksi, että on pakko alkaa keskittyä vain ajamiseen. Muutaman viime hetken turhan kiepin jälkeen olen vihdoin perillä. Kun saavun vuokraamalleni asunnolle, aamu jo sarastaa, mutta mitä väliä, eihän minua kukaan siellä odota. Vain avain, joka löytyy sovitusta jemmasta. Avaan oven, potkaisen kengät jaloistani ja melkein pillahdan itkuun ilosta kun kaadun uuden kotini pehmeälle sohvalle. Pidän vain hetken silmiä kiinni, päätän.
Herään siihen, kun auringonsäteet kutittavat silmäluomiani. Nousen ylös ja vedän terassin lasioven auki, astun ulos paljain varpain. On häikäisevän kirkasta, aurinko paistaa siniseltä taivaalta, kylven valossa ja lämmössä. Jätän eilisen murheet taakseni ja haukottelen ja venyttelen antaumuksella. En pysty pidättelemään pientä jippiitä - hyppy onnistui juuri sinne minne pitikin!
 |
| Ensimmäinen aamu! |
