(FT) Marian hyvä mies

* Fiktiivinen tarina*

Kreikassa, Drepanon kylässä, syyskuussa 2017




Marialla oli hyvä mies.

Georgios lähti cafeniosta aina ensimmäisenä kotiin, vaikka muut yrittivät estellä.  - Anna naisten hoitaa naisten työt, he huutelivat perään ja nostelivat lasejaan häntä kohti, ikään kuin ouzolla saisivat miehen kääntymään takaisin. Sitten he vilkaisivat toisiaan, levittivät käsiään, sama toistui joka päivä. Samat repliikit, samat vilkuilut. Ei sitä yhtäkkiä osannut lopettaakaan.

Vaikka turhaahan se oli. Miehet tiesivät, ettei Georgion päätä ollut kääntäminen. Hän menisi ja auttaisi naistansa naisten töissä.

Hän laittaisi ehkä uunin päälle, leikkelisi kanan suurella veitsellä neljään osaan. Rintalohkoiksi ja koipilohkoiksi. Asettelisi palat uunipellille, perunalohkojen viereen jotka Maria olisi sinne jo valmiiksi kaatanut. Vaimonsa huomaamatta Georgios asettelisi lohkot siistimmin riveihin niin että kaikki paistuisivat tasaisesti. Kaataisi puoli lasillista vettä, niin että pohja peittyisi. Ottaisi sormin kämmenellensä suolaa suuresta posliiniastiasta ja sirottelisi sen pellille tasaisesti. Sitten hän liruttaisi hiukan oliiviöljyä kaiken päälle, halkaisisi omasta puusta nappaamansa sitruunan kahtia ja puristaisi sen mehut kananpalojen päälle. Sitruunan raikas tuoksu nostattaisi veden kielelle. Ripottelisi päälle kiminoa, mausteseosta, jossa tuoksui kumina ja mustapippuri. Työntäisi pellin uuniiin.

Maria istuisi pöydän ääressä ja kuorisi sipulin ja pilkkoisi sen. Pyyhkisi silmiään. Georgios kuorisi ja pilkkoisi kurkun ja lohkoisi tomaatin sipulin seuraksi lautaselle. Avaisi muovipurkin, jossa fetaa säilytettiin, leikkaisi sieltä parin peukalon paksuisia paloja vihannesten päälle. Maria tuijottaisi lasipurkkia kädessään kuin pohtien mitä tehdä sillä. - Maria, oliivit, Georgios sanoisi hiljaa. Vaimo ehkä säpsähtäisi, purkin kansi tipahtaisi kädestä lattialle, suolaista nestettä läikähtäisi pöydälle.
- Ei hätää, minä pyyhin, Georgios sanoisi, laita sinä oliivit.

Georgios noukkisi kannen lattialta. Hakisi tiskirätin, hänen vanhasta aluspaidastaan leikatun, kostuttaisi sen ja pyyhkisi pöydän puhtaaksi. Vahapintainen, sinikukallinen pöytäliina oli kulunut, kaikkia kukkia ei enää erottanut. Olisi pitänyt ostaa uusi, mutta se oli jäänyt.

Se aina vain jäi, vaikka taloustavaraa myyvä Dimitris saapui joka toinen tiistai kylän aukiolle yltäkylläisenä pursuavan myyntipöytänsä kanssa. Hänellä oli kärryssään pakettiauton perässä kaikenlaista kodin tavaraa: muovikulhoja kaikissa väreissä, vähän vinoja aterimia, kauhoja ja vispilöitä, mittanauhoja, saapasrasvaa, paristoja ja lamppuja, jatkojohtoja, muovikukkia, henkareita, pumpulilankaa, virkkuukoukkuja, sukkia, lippalakkeja, viiksivahaa, ongenkoukkuja ja kohoja, maalarinteippiä, liimaputkiloita, ruuvimeisseleitä ja metallisia tuhkakuppeja, hyttysmyrkkyä, pyykkipoikia, keittiöpyyhkeitä, vesipyssyjä, leikkiveneitä, pikkuautoja, muovailuvahaa, värityskyniä, kopiobarbeja ja tarrakirjoja lapsille, saippuoita, shampoota, käsirasvaa, hiusharjoja ja alushousuja naisille. Vahakangasliinoja.

Koko kärry haisi muoville sekä dieselöljylle, jolla Dimitriksen vanha Toyota Hiace pärisi ja paukahteli menemään.

Dimitriksen tuloa ei mitenkään voinut olla kuulematta. Ennen kuin pysähtyi aukiolle, hän ajoi aina kaksi kertaa Drepanon kylän ympäri ja kailotti kovaääniseensä "pataa, kattilaa, neulaa, lankaa, hiekkapaperia ja hiuspantaa, jos mitä ei ole, sitä ei ole keksitty, pataa, kattilaa..." Metallinen ääni rätisi ja sai takahampaat kirskumaan, ei sitä voinut olla kuulematta. Paitsi jos oli ajatukset niin muualla että päähän ei mahtunut vieraita ääniä. Marian ajatukset olivat yleensä muualla.

Uunista leijaili jo lempeä, mausteinen tuoksu. Se täytti valkoisella kalkittujen seinien sisälle mahtuvan maailman nurkasta nurkkaan.
- Katetaanko pöytä, Maria, Georgios pyysi. Vaimo nousi ylös kapealla puusohvalla, veti kasvoille tipahtaneen hiussuortuvan korvan taakse, pujotti jalkansa pehmoisiin vaaleanpunaisiin tossuihin jotka oli saanut Georgiokselta joululahjaksi. Nousi sitten, oikoi hameenhelmansa ja haki lautaset ja lasit kaapista.

Georgios noukki vetolaatikosta veitset ja haarukat, ja lavean kauhan perunalohkoja varten. Maria nosti hyllystä muovikannun, Georgios kaatoi sen puolilleen kylmää vettä kanisterista, jota he pitivät jääkaapissa.
- Psomi, pyysi Georgios, ja otti esille korin ja sahateräisen veitsen. Maria ojensi miehelleen rapeakuorisen vehväleivän, jonka naapurinrouva Dimitria oli tuonut. Hän haki leipurista leivät molemmille, samallahan ne siinä tulivat.

Georgios veti kuluneet uunikintaat käsiinsä, avasi uuninluukun, kuuma höyry pöllähti kasvoille. Kanat näyttivät kypsiltä ja muhevilta, perunalohkot rapeilta. Hän nosti astian keskelle pöytää, mihin Maria oli asettanut aikoinaan äidiltänsä saaman marmorisen pannunalustan. Vasemman käden uunikintaassa oli reikä ja Georgion peukalo sattui siihen juuri sopivasti niin että sormi paloi. Mies manasi ja tempaisi kätensä irti kintaasta niin vauhdilla, että pöydällä ollut kolmas lautanen lensi lattialle. Maria huusi suu suurena ja silmät ammollaan.

Pojat juoksivat mäkeä ylös niin lujaa kuin kintuista lähti. - Voithia, apua! Kostas putosi, voithia! he kiljuivat toistensa päälle niin ettei sanoista tahtonut saada selvää. Ensimmäisenä heidät kuuli Cafenio Thassoksen Thassos, joka tuli poikia vastaan.

- Mitä te mekkaloitte, kakarat, pitäkää pienempää ääntä! hän komensi. Näki sitten ilmeistä, että nyt oli tosi kyseessä. Puhukaa yksi kerrallaan että saa selvää, hän käski.
- Kostas putosi veteen, me ei saatu sitä ylös! Kostas on meressä!

Thassos huusi vaimolleen, että tämä hakisi apua ja lähettäisi perään, hän lähtisi jo rantaan. Hän käski kaksi pojista viemään sanaa Kostaksen kotiin, toiset kaksi saisivat tulla näyttämään tietä.

Sinä syksyisenä päivänä tuuli oli kova ja puuskittainen. Aallot pauhasivat vaahtopäisinä, ja kun ne iskeytyivät jyrkästi nousevaan rantakallioon, ne paukahtelivat ja räiskyttivät vesisuihkuja monen metrin korkeuteen. Ne kohisivat vaahtoavina pyörteinä suurten kivenlohkareitten väleissä. Lohkareitten, joista myrskyt olivat vuosituhansien kuluessa muovanneet ikään kuin sillan, jota pitkin pystyi hyppimään melkein parikymmentä metriä rantahiekalta ulommas merelle. Lapsia oli kielletty hyppimästä niillä, tietysti. Yhtä varmasti he niillä hyppivät, mitä rohkeampi, sitä pitemmälle.

Erityisen vaarallista, ja kaikkein jännittävintä, oli mennä kiville kovalla merenkäynnillä, koska ne jäivät osin aaltojen alle ja muuttuivat liukkaiksi. Niiden ympärillä oli syvääkin. Vaikka olisi hyvä uimaan, niin jos putoaisi, voisi satuttaa itsensä pinnan alla lojuviin rosoisiin murikoihin. Sitä ruhjeiden määrää, mitä vanhemmilta oli aikojen saatossa piiloteltu!

Kostas oli hyvä uimaan, ehkä paras pojista. Mutta taidosta ei ollut apua kun aalto pyyhkäisi hänet uloimmalta lohkareelta mereen ja hän iski päänsä terävään kivensärmään. Hän yritti pintaan, monta kertaa, vetäisi vettä keuhkoihinsa, yritti edelleen, mutta kuohuvat aallot murjoivat häntä yhä uudestaan ja uudestaan kiviä vasten ja imaisivat sitten kerta kerralta syvemmälle merelle.

Pian muut pojat kadottivat Kostaksen näkyvistään. Rohkein heistä, Pedros, yritti lähteä uimalla perään, mutta aallot heittivät hänet saman tien voimalla rantakiviin, ulommas ei päässyt. Toiset saivat vedettyä hänet kuiville. Pojat eivät voineet muuta kuin juosta hakemaan aikuisia apuun.

Siihen syksyiseen, tuuliseen päivään kolmekymmentäkolme vuotta sitten Marian aika pysähtyi.

Maria ei voinut ymmärtää miksi Kostas ei tullut ruokapöytään, vaikka oli pojan lempiruokaakin. Poika saisi kyllä aika torut sitten kun tulisi kotiin. Saisi isänsä lukea lakia pojallensa. - Mutta ei, Georgios, älä vie lautasta pois. Odotetaan vielä.

Photo: Lewis Hine (1918)