Senkki ja sänky, siinä kaikki

Se oli tyttäreni kiteytys maallisesta omaisuudestani, jonka lähtiessäni jätin kolmen neliömetrin varastoon. "Senkki ja sänky". Niillä mentäisiin, jos Suomeen palaisin.

Saadakseni reissurahat kasaan, ja asunnon tyhjäksi, myin tai lahjoitin pois lähes kaikki loput kalusteeni. Samoin pääosan kaikesta muusta tavarasta. Jota oli kertynyt, luoja paratkoon, mahdottoman paljon sinä 12 vuoden aikana, jonka olimme ihanassa Mannerheimintien  asunnossamme elelleet. Ja jo sitä ennenkin, tietysti, koko pitkän elämän aikana.

Varoitus: nyt seuraa seikkaperäinen selostus, kuinka hankkiuduin eroon tavaroista. Se on varmasti tylsää luettavaa, jos ei itse suunnittele jotakin vastaavaa.

Pienistä yksittäisistä summista rahat kertyivät. Ainoat yksittäiset tavarat, joista sain vähän enemmän, olivat 8 hengen ruokailukalusto sekä aika uusi 800 euron pesukone. Molemmista pyysin 200 euroa, mikä osoittautui jälkikäteen mokaksi. Kysyntä oli kovaa, ja sain viestejä että miksi möit niin halvalla!

No, suurin syy oli se, että aloitin valtavan urakan aivan liian myöhään. Oli pelko persiissä, että jos jäävät käsiin.

Astiat, liinavaatteet, verhot, matot, lamput,  sisustusesineet, liikuntavehkeet, kengät, laukut, vaatteet... Jotakin poika kelpuutti itselleen, suurimman osan myin FB-kirppareilla tai lahjoitin pois. Ne mitkä myin, myin halvalla. Yritin pitää tunteeni kurissa ja muistuttelin koko ajan itseäni, että hei, se on vain materiaa. Olkoonkin, että olin itse maksanut jostakin satasen tai kaksi ja myin muutamalla eurolla tai kympillä, niin ei ollut järkeä jäädä jossittelemaan. Pienistä puroista ja silleen.

Kaikilla tuntuu olevan liikaa kaikkea. Pidin kolmena päivänä kotikirpparia (virhe, älä kokeile, vie liikaa aikaa) ja kaikki sisään saapastelevat yli kaksvitoset aloittivat ensi sanoikseen saman virren: "Mulla on ihan liikaa tavaraa jo valmiiksi!" Että sen sitten tulit sanomaan, mietin ärtyneenä, eihän mulla tässä olekaan muuta kuin aikaa rupatella sinun tavaroistasi. Ja vastailla samaan aikaan viesteihin, joita kilahteli jatkuvalla syötöllä. Monikaan ei tuntunut ymmärtävän kotikirpparin ideaa: älä kysele, vaan tule paikan päälle katsomaan.

Suuren kerrostalomme ala-aulaan kannoimme paljon kunnollista tavaraa, televisiosta alkaen, päällä lappu "Saa ottaa, ole hyvä!". Isommista kalusteista laitoin kuvat ilmoitustaululle, niitä sopi tulla hakemaan. Kaikki kelpasi! Talossa asuu paljon opiskelijoita, ja juuri heille niitä ajattelinkin.

Kuteista heitin ison osan suosiolla roskiin. UFFille en halunnut niitä lahjoittaa, koska olen nähnyt dokumentin UFFin perustajasta; sikarikas äijä, joka asuu kartanossa, ajelee limusiineilla ja vehtaa huvijahdeillaan nuorten onnenonkijoiden kanssa. UFFissa ärsyttää myös hintapolitiikka, ilmaiseksi saaduista räteistä pyydetään naurettavia hintoja. Vuokrat, henkilöstökulut, juu juu, tiedetään - mutta myös se miljonäärikääpä, ei unohdeta sitä! Oikeisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin en autottomana saanut vaatteita vietyä, ja se tuntui pahalta.

Kaikkien tavaroiden osalta luopuminen ei ollut helppoa, myönnän. Joihinkin oli vain niin kiintynyt. Kirjat kirpaisivat ehkä eniten. Niitä oli seinällinen, josta otin säästöön vain Waltarit ja muutaman muun. Loput kannoimme aulaan. Satoja hyviä tarinoita. Jokunen metri tietoa ja taitoa. Täytyy vaan uskotella itselleen, että ne menivät ihmisille, jotka osaavat arvostaa hyvää kirjallisuutta. Sitten ei niin harmita.

Ja hei, jos ihan tosissaan mietitään, niin tuskinpa niitä olisi koskaan tullut luettua. Lukeekohan kukaan kirjoja uusiksi, vaikka ne olisivat tehneet kuinka järisyttävän vaikutuksen ensilukemalla?

Asunnostahan luovuin myös. Sekin ottaa sydämestä, se oli niin kaunis ja mahtavalla paikalla. Mutta liian iso, etenkin kun poika vielä otti ja muutti omilleen. En olisi pystynyt yksin pitämään sitä kuitenkaan, vuokra oli kova. Suurimman yksittäisen summan sainkin palautetusta vuokratakuusta.

Samassa muuttorytäkässä lähdettiin pojan kanssa siis molemmat. Toinen kolme kilometria länteen, minä noin 3000 kilometriä etelään.

Lähtiessä kuvittelin, että saattaisi mennä kymmenenkin vuotta, ennen kuin palaisin Suomeen asumaan. Ehken palaisi ollenkaan! No, nyt on tilanne se, että vähintään puoleksi vuodeksi tulen. Poika lähtee inttiin ja kissat jäävät minulle.

Vuokrasopimukseni täällä päättyy maaliskuun lopussa, mutta voisinhan tietysti silti jäädä Kreikkaan, etsiä vain toisen asunnon. Vaan ei, en halua raahata kissaraasuja tänne; ajatuskin pienistä pehmopalleroista vapisemassa häkissä lentokoneen kylmässä ja meluisassa ruumassa tekee liian ilkeää.

Sitäpaitsi rahatkin on lähes loppu. Olin kuvitellut, että tokihan saisin tarpeeksi lehtijutttuja kirjoitettavakseni vaikka olinkin fyysisesti muualla, mutta vähiin on jääneet.
Ei se tietysti välttämättä lokaatiostani johdu, onpahan vain freelancerin elämää.

Mutta juu, tulee siis senkille ja sängylle käyttöä aiemmin kuin arvasinkaan.
Missä ja kuinka pitkään, ei harmainra hajua vielä.

Mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että tädin seikkailut tähän päättyisivät. Tämähän oli vasta kokeilu numero yksi, "Kreikassa asuminen". Pinnan alla on kuplimassa jo useitakin uusia virityksiä :)

Kuvia kotikirppariltani. Haha. Ei, vaan Monastirakin jättikirpparilta Ateenasta. Sinne menet, jos Ateenassa käyt. Varaat aikaa vähintään kaksi tuntia. Kolme, jos istahdat välillä frappelle.