Housesitting: Winslow, Englanti, elokuu 2017

Kyläidyllissä höperön Megin kanssa

Kun talon ovi aukesi, vastaani syöksyi kieppuva pomppiva liehuvakorvainen olento, joka mäiskäytti ison märän pusun keskelle naamaa kun kumarruin silittämään sitä. Ikinä ei ole kukaan vieras näin lämpimästi toivottanut tervetulleeksi! Intoilija oli suloinen, sileäkarvainen spanieli Meg; liikuttavan hellyydenkipeä adhd-tapaus, paras kaverini tulevat kaksi viikkoa.

Vastaanotto oli lämminhenkinen ihmisperheenkin puolelta, joskaan ei ihan yhtä innokas. Tunsin kuitenkin itseni heti tervetulleeksi, vaikka alku-ujostelua oli vähän puolin ja toisin. Olihan kuvio niin erikoinen; tulin heidän kotiinsa asumaan, mutta en ollut kuitenkaan ystävä tai sukulainen, ja tulin heidän lemmikkiänsä ja kotiansa hoitamaan, mutta en ollut kuitenkaan mikään apulainen.

Kaiken lisäksi tämä oli meidän molempien eka kerta.

Perheeseen kuuluivat isä Clifford, 46, ja äiti Carol, 42, sekä pojat Steven, 8, ja Martin, 10 (nimet muutettu). Clifford ja Steven noutivat minut Oxfordin juna-asemalta, tunnin matkan päästä kotoa. Ajomatka meni sukkelasti, vaikka tulikin vähän huono olo kiemuraisilla kyläteillä.

Tunsin heti sielujen sukulaisuutta  Cliffordin kanssa. Hän oli niin mutkaton ja avoin ja puhelias, sekä jotain, mitä en osaa pukea sanoiksi. Tiedän, ja kestän sen, että minua pidetään joskus outona; "saattaa sillä kaikki muumit olla laaksossa, mutta ne hortoilee siellä kengät väärissä jaloissa". Ehkä vaistosin samaa Cliffordistakin. Joka tapauksessa, tulimme loistavasti toimeen ensi sekunnista. Oikeastaan jo ensi viestistä. Niitä vaihdoimme paljon ennen keikkaa ja vielä sen jälkeenkin.

Äiti Carol oli ystävällinen ja vieraanvarainen, mutta pidättyväisempi. Kun saatiin laukkuni yläkertaan, hän esitteli siellä paikat ja jätti minut rauhassa hengähtämään. Huoneeni oli pienehkö, mutta soma ja viihtyisä. Oli ylellisen mukava parisänky, päällä pino sisustustyynyjä, sirot yöpöydät, tukeva vaatekaappi, sametilla päällystetty nojatuoli ja pieni kirjahylly, johon huolella valittu kirjoja joka genrestä. Lisäksi pino kiiltäväkansisia aikakauslehtiä yöpöydällä. Carol oli sisustanut huoneen ajatuksella.

Upouusi kylpyhuone oli tyylikäs, ja siellä oli luksusvalikoima kylppärikosmetiikkaa minua varten.

Tässä vain pieni osa mitä kaapeista löytyi.

Oikein hyvillä mielin tassuttelin sieltä sitten alakertaan, olohuoneeseen, mihin Clifford minut ohjasi ja huusi pojat paikalle tervehtimään minua kunnolla. Carol tuli myös, käsissään juomia, silminnähden hämmentyneenä.
- Tuota, meillä on tässä aperitiivit, mutta sinähän sanoit profiilissasi että et käytä alkoholia joten... mitä haluaisit, ehkä mehua?

Kun vastasin, että ei ei, kyllä minä lasillisen voin juoda, tarkoitin vain etten ole mikään juopottelija, niin Carol puuskahti ilahtuneena että luojan kiitos, me jo ihmeteltiinkin! Mitä ottaisit, meillä on gin tonicit?

Pyysin valkoviiniä, vaikka Clifford joutuikin sitä varten lähtemään viinivarastolleen ja laittamaan sieltä pullon hetkeksi jäähtymään. Siis ihmiset ihan oikeasti juovat kotonaan aperitiivit, ei vain televisiossa. Kukapa olisi uskonut! 

(Tunnustus: se jäi minulle tavaksi siltä istumalta. Tavan pystyn kyllä järkisyillä perustelemaankin, näin jälkikäteen; lääkärit sanovat että yli viisikymppisten naisten olisi hyvä pitää sydän- ja verisuonitaudit loitolla pienellä lasillisella viiniä iltaisin. Siinä! Sitä paitsi, niinhän kreikkalaisetkin tekevät, se kuuluu välimerelliseen terveelliseen ruokavalioon. Ja maassa maan tavalla, nyt kun olen täällä.)

Myöhemmin söimme yhdessä, keittiön pöydän ääressä. Ja taas sain ällistellä, että mahdanko istua tv-sarjan nauhoituksessa; koko perhe keskusteli vilkkaasti, mielenkiintoisista aiheista, ja sarkastista älykästä brittihuumoria viljellen. Sitä huumorin parasta lajia! Pojat olivat paitsi sukkelia suustaan, niin ikäisekseen hämmästyttävän hyvin perillä maailman asioista. Fiksuja lapsia, mutta ei lainkaan pikkuvanhoja. Heitäkin jäi vähän ikävä.

Perhe lähti siitä sitten pakkaamaan ja vetäydyin olohuoneeseen. Siellä oli kaikilla pöydillä kirjoja ja lehtiä, mutta en alkanut leikkimään fiksumpaa kuin olen vaan syvennyin tutkimaan telkkarin kaukosäätimiä. Ja pohtimaan, saisiko pöydällä olevasta suklaarasiasta ottaa?

Meg istui puoliksi sylissäni sohvalla ja räväytti silmänsä auki ja tuijotti anovasti heti kun lakkasin rapsuttamasta sitä. Spanielin katseen maine ei ole yhtään liitoiteltu, se sulattaa sydämen. Kun se on niin surullinen, vaikka itse koira sen takana ei olisikaan. Meg ei ainakaan ollut, se oli iloinen intomieli.

Seuraavana päivänä tajusin, että oli viisaampaa istua välillä yksin nojatuolissa; ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä, jos ei huomioinut Megia joka sekunti.

Perhe lähti reissuun vasta aamulla. Olimme kaikki olleet samaa mieltä, että oli hyvä idea minun tulla taloon jo edellisenä päivänä että oli aikaa vähän tutustua. Suosittelen tätä kaikille housesittaamaan lähteville. Itse talon kyllä olisi oppinut tuntemaan jo pelkkien kirjallisten ohjeiden avulla, Carol oli tehnyt niistä äärimmäisen monipuoliset ja yksityiskohtaiset.

Hän oli jopa listannut alueen kauppoja, ravintoloita ja kahviloita sekä suoramyyntifarmeja, joista sai maitoa, munia ja muuta. Karttojen kera, mikä oli huomaavaista, mutta niistä ei ollut paljon hyötyä kun en kertakaikkiaan osaa lukea karttoja. Enkä suunnistaa. Enkä tajua manuaaleja. Jokin oleellinen osa aivoistani on jäänyt kehittymättä. Eksyinkin joka kerta, kun lähdin autolla käymään jossakin, silloinkin kun menin samaan paikkaan jo kolmatta kertaa. Sitä ylimääräisten mailien määrää!

Juu, navigaattori oli kyllä käytössä. Siitä olisi ollut paljon hyötyä hälle, joka osaa sellaista käyttää. Minäkin yritin, tosissani, koska lähin Tesco (cittaria vastaava) sijaitsi vähän isommassa paikassa. Kävin siellä kahdesti, ja molemmilla kerroilla päädyin pyörimään samoissa liikenneympyröissä yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes puolen tunnin päästä luovutin ja suljin koko vehkeen. Ja ryhdyin kyselemään neuvoa huoltoasemilta ja viattomilta jalankulkijoilta. Neuvoilla pääsin eteenpäin tyyliin kaksi korttelia kerrallaan. 15 minuutin kotimatkaan meni 1,5 tuntia. Molemmilla kerroilla. Vasemmanpuoleinen liikennekään ei varsinaisesti auttanut asiassa.

Tajusin harmikseni, että oli paras unohtaa idea päiväreissusta Oxfordiin. En löytäisi ikinä pois sieltä. Lontoo olisi myös poissa laskuista, vaikka sinnekin olisi ollut vain vähän yli tunnin matka (teoriassa). Mutta olin buukannut sinne pariksi yöksi hotellin, joten ehtisihän sitä.

Mitä muuta puuhasin päivät pitkät? No, nukuin tietysti myöhään kuten aina. Eikä siinä mitään, paitsi että yhtenä aamuna heräsin roska-auton pitämään meteliin ja tajusin kauhuissani, että en ollut muistanut viedä roskapönttöä valmiiksi tien varteen illalla. Juma että tuli kiire! Ensin juoksin paljain jaloin etupihan sorapäällystettä pitkin tielle huitomaan kuskille, että voitteko pliis kiltit odottaa kaksi minuuttia, tuon roskiksen ihan just! Sitten hölkäten takaisin pistelevien kivensirujen yli ja portista takapihalle hakemaan painavaa roskasäiliötä, jonka pyörät jumittivat ja raahaaminen olisi ollut työlästä ilman kiirettäkin.

Tänne piti kärrätä roskasäiliöt.

Missasin myös puutarhurin torstaikäynnit, mikä oli harmi. Cliffordin mukaan mies oli näet varsinainen tarinaniskijä.

Ajanjaksoon sisältyi myös yksi siivoojien käynti. Olin laittanut kellon soimaan tosi aikaisin, tätä en missaisi. Mutta kuinkas kävikään; heräsin umpiunesta kahden vieraan ihmisen keskusteluun!

Hyppäsin sängystä, syöksyin ulos ovesta, äänet tulivat vanhempien makuuhuoneesta. Nolona hiivin huoneen ovelle, mutta siellä ei ollutkaan ketään - äänessä oli kelloradio ja rupattelijat jonkin kanavan juontajia. Että pitikin sattua juuri tuona aamuna!

Toisaalta, jos tuo olisi sattunut muuna päivänä, jolloin en odottanut ketään tulevaksi, olisin säikähtänyt kuollakseni ja etsinyt käsiini mitä tahansa aseeksi kelpaavaa ennen kuin olisin uskaltanut lähteä huoneestani. Note to self and others: ennen kuin menet nukkumaan vieraassa paikassa, etsi valmiiksi jotain painavaa millä kolkata rosmot kanveesiin.

Makuuhuoneen ikkunasta.

Itse talo ei ollut sisältä niin hieno ja arvokas kuin ulkoa päin. Se oli itse asiassa kodikas. Suurista ikkunoista avautuivat kauniit, vehreät näkymät etu- ja takapuutarhaan. Alakerta oli sisustettu country-tyyliin, leveitä nahkasohvia ja petsattua puuta.

Keittiö oli iso ja sieltä löytyivät tietysti kaikki laitteet, joista uunia en oppinut ohjeista huolimatta käyttämään. Oli niin luksusmallia. Jääkaappiin oli varattu minulle kaikkea mitä kuvitella voi. Carol oli jopa valmistanut ison padallisen currya, etten joutuisi heti kokkailemaan.

Keittiön vieressä oli poikien valtava leikkihuone. Enemmän tietysti jo pelihuone, kun pojat olivat noin isoja. Pelien ja leffojen lisäksi siellä oli paljon kirjoja. Kirjoja oli pinoissa sängyn vieressä myös vanhemman pojan makuuhuoneessa, sekä vanhempien makkarissa. Alakerran ruokasalissa, jota ei arkisin käytetty, oli myös hyllykaupalla kirjoja. Tässä talossa luettiin.

Yläkerrassa sijaitsivat tietysti makuuhuoneet, ja juuri remontoidut suuret, upeat, modernit kylpyhuoneet. Vanhemmille omansa, pojille omansa, minulla en suite omassa huoneessani. Ylhäällä oli myös Cliffordin työhuone, jossa pidin öisin pöytälamppua päällä; siitä siilautui juuri sopivasti valoa portaikkoon.

Megin kanssa käytiin joka päivä "recreation parkissa", joka oli kuin futiskenttä, jonne oli sinne tänne ripoteltu kuntoilutelineitä. Uloimmassa päässä oli myös puita ja pensaikkoa, jossa risteili polkuja; siellä leikittiin Megin kanssa piilosta.

Koirat saivat juosta puistossa vapaina. Ja meidän tyttöhän juoksi, kuin pimpo, korvat lepattaen ja tassut tuskin maata hipaisten, kuin vinttikoirakisoissa, mikä aiheutti hilpeyttä muiden koiranomistajien keskuudessa. Jotka muuten kaikki tervehtivät "hiya", ei "hi" tai "hello". En oppinut sanomaan sitä koko aikana, tuntui niin väkinäiseltä, joten mumisin vain jotain ja hymyilin.

Meg oli siis juoksuhullu koira. Puistokäynnin lisäksi se viipotti pihalla kuin viimeistä päivää. Talossa oli aidattu puutarha, ja aidan edessä tiheää pensaikkoa. Meg oli juossut aidan ja pensaiden väliin syvän kourun, jota pitkin se päästeli menemään sielunsa kyllyydestä. Ympäri pihaa, loputtomiin. 

Aluskasvillisuus oli tamppautunut tassujen alla polulta pois, joten jos oli märkää, niin siitä tarttui multaa koiran karvoihin. Vimmatusti heiluviin korvanlehtiin sitä tarttui joka tapauksessa, kuivallakin, koska Meg läähätti juostessaan kieli ulkona ja korvat kastuivat kuolasta. (Olikin pakko laittaa mimmi usein kylpyyn, muuten muta kuivui koppuraksi sen karvoihin.)

Meg elementissään. 

Päivät olivat varsin iisejä. Syötiin, käytiin kävelyillä, minä välillä sukkuloin autolla lähialueen kyläteillä, etsien milloin mitäkin.

Maisemat teiden varsilla olivat kuin postikortista. Vihreitä peltoja silmänkantamattomiin, siellä täällä laiskanpulskeita lehmiä ja lammaslaumoja. Pieniä kyliä kuin helmiä nauhassa kiemuraisten teiden varsilla. Koska tahansa olisi Postimies Pate voinut ajaa mutkassa vastaan!

Kelitkin olivat vielä lämpimiä ja usein aurinkoisia, elokuun puolivälissä kun mentiin. Carol tosin etukäteen varoitteli, että kannattaa varautua pahimpaan - heillä päin usein läpikäydään neljä vuodenaikaa yhden päivän aikana.

Muutaman kerran kävin pubissa lounaalla. Englanninkävijät tietävät, että tyypilliset pubit eivät ole mitään juottoloita. Niistä saa rehtiä kotiruokaa, ja päiväsaikaan käykin paljon ruokailijoita, viikonloppuisin lapsiperheitäkin. Kesäaikaan istutaan ulkona pihan puolella, ja ruokaa odotellessa heitetään tikkaa tai pelataan minigolfia.

Rehtiä kotiruokaa tarjoaa tämä pub.

Talossa huoltohommia oli vain vähän. Pahemmin ei siivoilla tarvinnut, mitä nyt omat jälkeni tietysti. Lisäksi luuttusin usein iltaisin alakerran laattalattian, jonne kantautui likaa Megin tassuissa.

Roskikset tuottivat jonkin verran päänvaivaa. Kierrätys ei toiminut kuten Helsingissä, missä meillä oli omat säiliöt ihan kaikelle. Täällä jäte eriteltiin vain kolmeen kärrysäiliöön ja yhteen kompostilaatikkoon, enkä meinannut millään muistaa mitä meni minnekin. Lisäksi säiliöt vietiin eri päivinä tien varteen odottamaan tyhjentämistä. Se oli tärkeää muistaa, koska ne tyhjennettiin vain kerran viikossa tai kahdessa viikossa. Megin kikkareet puutarhasta piti viedä erityisiin säiliöihin kylälle tai puiston reunaan.

Jos oli päivisin rentoa ja rauhallista, niin öisin ei. Vanha talo natisi, huokaili ja paukahteli. Järki sanoi, että äänet johtuvat ilman lämpötilan vaihteluista, siinä kaikki. Ja ovien narina vedosta. Mutta silti istuin tukka pystyssä sängyssä siihen asti, kunnes uni otti vallan, ja nukuin valot päällä. Joka hemmetin ilta mielikuvitus lähti laukkaamaan ja sijoitti narahteleviin kierreportaisiin ja käytäville kummituksia ja demoneita. Niitä kliseisiä kauhuelokuvien hahmoja. Vaikka kuinka yritti ajatella muuta.

Olisi ollut helpompaa, jos Meg olisi saanut oleskella yläkerrassa, mutta se oli ankarasti kielletty. Sen nukkumapaikka oli alhaalla. Suomen kodissa kun meillä on kissoja, niin kaikki äänet voi laittaa niiden piikkiin. Ei pelota yhtään, kuului mitä hyvänsä.

No miten noin muuten meni? Täytyy myöntää, että pikkasen pitkästyin. En vaan ole maalaisihminen, vaikka kuinka olisi somaa ja vehreää. En muistanut sitä etukäteen, koska kauniit kuvat kylältä ja itse talosta saivat innostumaan. Voinkin laittaa tuohon alle vielä selosteen, miten kaikki tapahtui.

Mutta, kaiken kaikkiaan, voin kyllä suositella housesittausta jopa maaseudulle. Varsinkin, jos on siippa tai muuta seuraa mukana, ettei pääse tulemaan aika pitkäksi.

Megiä jäi kyllä ikävä, suloista hassua Megiä. Jonkin aikaa olin ihan surullinen, kun mietin että ajatteleeko Meg että hylkäsin hänet? Jouduin jopa nolona tiedustelemaan asiaa Cliffordilta, joka vastasi että "no, ei se ainakaan ole sanonut mitään". Hahah, britit!

JK: Jännitystä kotimatkaan tuli, kuinka ollakaan, siitä etten tarkistanut etukäteen käyttötilin ja luottokorttien saldoa.

Kun saavuin Winslowista rautatieasemalle Lontoon Maryleboniin, ostin ensi töikseni automaatista lipun junaan joka veisi Stanstedin lentokentälle. Sehän ei tietenkään sitten lähtenyt Marylebonista, vaan ensin pitäisi mennä metrolla Liverpool Streetin asemalle.

Jos kukaan on yrittänyt sukkuloida lastenrattaiden tai painavan matkalaukun kanssa Lontoon metroasemilla, tietää, että se on helvetillistä hommaa. Raahaat tavaroita kerroksesta toiseen, välillä pitkin käytävää, taas kerroksesta toiseen jyrkkiä kapeita rappusia. Kun pääset perille, huomaat että olet väärällä laiturilla, junasi lähteekin vastakkaiselta puolelta. Ihmiselle vailla suuntavaistoa, tätä tapahtuu koko ajan.

Kun olin jo ihan katki, tartuin hihasta aseman työntekijää.
- Auta, please, en löydä oikealle laiturille. Olen Liverpool Streetille menossa. Pitää päästä lentokentälle.
- Ahaa, ei hätää, minä neuvon. Milles lennolle menossa?
- Norwegianin.
- Ei se lähde Stanstedista, dear, vaan Gatwickistä. Nyt taitaa tulla vähän kiire, joudut menemään Victorian asemalle.

Kyllä, tuli kiire. Hiki valui pitkin selkää kun raahasin laukkua taas alas ylös ja takaisin asemahalliin. Piti ostaa uusi lippu. Automaatti ei antanut sitä, eikä toinenkaan. Mikään kolmesta kortista ei toiminut. Miten kaikki voi yhtäkkiä olla rikki?

No ei panikoida, automaatista rahaa, eiköhän sitten onnistu. Mutta ei ollut vaivaista 20 puntaa, ei pankissa, ei Visalla, ei Mastercardilla. Nyt sai jo panikoida!

Hetken päätöntä säntäilyä, sitten taas henkilökuntaa hihasta kiinni: - Ei ole rahaa, pitää saada junalippu, lento lähtee, apua!
- Lipunmyynti on tuolla.
- Mutta kun ei ole rahaa!
- En pysty auttamaan, madam. Kysykää lipputoimistosta.

Raahauduin lipputoimiston jonoon, jotain tehdäkseni, vaikka tiesinkin, etteivät he voisi lippua ilmaiseksi antaa. En pääsisi kentälle, en pääsisi lennolle. Elokuvissa käy näin, ei oikeassa elämässä. Entä jos tämä onkin painajainen, josta herään ihan kohta ja kaikki on hyvin?

Lippuluukulla minua tervehti hauskannäköinen nuori kundi. Voi itku, miksei voinut ollut joku mummo joka olisi säälinyt ja kaivanut rahat omasta pussistaan - se oli pienen pieni toivon säie, jota olin elätellyt. Mutta ei auta.

Kerroin ongelmani, ääni paksuna, itku kurkkua kuristaen. Myyjä hymyili ystävällisesti, ehkä tässä jotain voidaan tehdä.
- Tunnetko ketään, jolla olisi luottokortti?
- Luottokortti? Öh, siis...? Joo, tunnen, tunnen! Tyttäreni!
- No soitetaanpas tyttärelle.

Myyjä otti puhelimessa tyttäreni luottokortin tiedot, ojensi sitten luurin takaisin ja pisti laitteen raksuttelemaan junalipun.
- Olkaa hyvä, madam. Turvallista matkaa!

En vieläkään pysty tajuamaan asiaa. Siis oikeasti. Eihän tuollaista tapahdu! Menepä kysymään Helsingin rautatieasemalla onnistuisiko sama, nauraisivat kaksi päivää!

Yhtäkkiä laukku oli kevyempi, metrotunnelit lyhyempiä, turvatarkastus kuin leikkiä vaan ja lento lähti ajallaan.

Parasta oli, että otin opikseni enkä enää koskaan joutunut samanlaisiin ongelmiin. Eiku...!
(Kts."Hyppy tuntemattomaan", blogin ensimmäinen juttu.)

-------------

Miten löysin housesittauksen?

Viime kesänä ei ollut pätäkkää lähteä vakkariin kesäpaikkaani, Kreikkaan. Eikä muuallekaan. Keksin laittaa pariin fb-ryhmään postauksen "Tästä täti kotivahdiksi lomasi ajaksi". Ei tullut houkuttelevia tarjouksia. Laitoin sen jopa yhteen portugalilaiseen ryhmään. Siellä joku sitten kysyi että "ai, housesitteriksi"?

Housesitter? En alkanut ensimmäiseksi googlettamaan, vaan kokeilin huvin päiten josko sanalla löytyisi jotain facebookista. Ping!

Puoli tuntia myöhemmin olin jo liittynyt TrustedHousesittersiin, laatinut sinne profiilitekstin itsestäni, etsinyt kylkeen muutaman kuvan, ja laittanut viestiä ensimmäiselle housesittausta tarjoavalle jonka olin faceryhmässä nähnyt. Olin niin tohkeissani hienon talon ja Megin kuvista, että en edes katsonut muita. Onneksi olin nopea, se on tässä pelissä valttia.

Tässä ainoastaan naapuritalo. Intimiteettisuojan vuoksi.