Kävelyllä & kerjuulla

Terassillani voin melkein tuntea makeiden hedelmien tuoksun.

Tänään istuin rannalla varmaan tunnin. Katselin, kuinka turkoosinvihreät aallot kehräsivät pintaansa kevyen vaahtohunnun juuri ennen kuin loiskahtivat rantakiviin. Yhä uudestaan ja uudestaan. Meditatiivisessa mielentilassani oivalsin, että juuri tällä samalla paikalla saattoi istua toinen merelle tuijottelija tuhat vuotta sitten, ja tuntea juuri näitä samoja tunteita. Se on täysin mahdollista; alueelta on kirjoitettua historiaa jo antiikin ajoista, ja asutusta ties kuinka kauan ennen sitä.

Punaraidallinen kissa tuli tekemään tuttavuutta ja havahdutti takaisin tähän päivään. Rapsuttelin sitä korvan takaa ja se kehräsi mielissään. En välitä kirpuista tai punkeista. Kymmenien vuosien aikana olen silitellyt satoja kulkukoiria ja -kissoja, enkä ole koskaan mitään ötököitä itseeni saanut. Jotkut takakireät turistit kieltävät jälkikasvuaan koskemasta eläimiin ja luovat minuun murhaavia katseita. Siinähän luovat.

Lähdin kävelemään kotiin päin tietä, joka halkoo suuria appelsiini- ja mandariinitarhoja. Viljelmät ovat tarkasti aidattuja ja useimmilla niistä on ärhäkkäästi aidan ääreen ryntääviä vahtikoiria. Eipä silti, en muutenkaan olisi ryhtynyt varkaisiin, jotain moraalia sentään. Mutta miten ne ihanat oranssit tuoksuvat palleroiset ihmisen lasta viekoittelivatkaan!

Olin juuri kävelemässä yhden tarhan ohi, kun huomasin että sen portti oli auki. Siellä oli juuri tilallinen pistämässä vajan ovia lukkoon, ja albanialaiset työläiset osoittelivat minua sormella kun vähän epävarmasti lähestyin heitä. Mandariininhimo oli niin kova, että jatkoin perille asti, kaivoin kaksieuroisen taskusta ja kysyin saisinko ostaa sillä hedelmiä.

Mies vilkaisi vieressään seisovaa vanhempaa naista, luultavasti äitiänsä, ja vähän naurahtaen ojensi minulle täyden kassillisen mandariineja (joita oli luultavasti ollut viemässä kotiinsa). Yritin vastustella, että enhän minä näitä kaikkia, mutta mies työnsi väkisin kassin käteeni. Yritin ojentaa hänelle kolikkoani, mutta hän pudisti päätään ja lähti marssimaan autolleen. Ojensin rahaa äidille, mutta hänkin torjui sen ja sanoi kipakasti "ei rahaa, ei rahaa!" ja näytti kädellään että mene nyt vaan.

Oliko vähän noloa? Oli se vähän. Jälkeen päin näet tajusin, että eihän kreikkalaiseen, erittäin vieraanvaraiseen, mentaliteettiin kuulunut ottaa rahaa. Jos jotain annettiin, niin annettiin lahjaksi. Vaikkakin omasta tahdosta, yleensä. Tässä tapauksessa minä, umpivieras ulkomaalainen, olin ikään kuin kerjuulla ja asetin heidät selkä seinää vasten; he eivät voineet sanoa ei, koska niin ei vaan tehdä, ja he eivät voineet ottaa rahaa, koska niin ei vaan tehdä. Kiittelin sentään ylitsevuotavasti lähtiessäni, jos se nyt mitään merkitsi.

Mandariinit, kerjätytkin, on kyllä pirun hyviä.