maanantai 19. maaliskuuta 2018

Housesitting: Amsterdam, joulukuu 2017


Ymmärtääköhän brittikissat suomea? Semmoistakin joutuu haussittaaja aprikoimaan. Voin kertoa, että sitä tuntee itsensä todella typeräksi kun puhuu eläimille ulkomaan kieltä. Siksi lopetin sen kahden päivän jälkeen ja vaihdoin suomeen. Luultavasti Winx, Moby ja Sasha pitävät nyt ihan junttina.





Amsterdamin keikka oli ihana!


Ensinnäkin, siellä asuvat maailman ystävällisimmät ihmiset.

Koneeni laskeutui Schipholin lentokentälle yhdentoista maissa illalla. Olisin ottanut taksin, yli 12 tuntia kun jo matkantekoa takana, mutta informaatiotiskillä arvioitiin sen maksavan viisi kymppiä. Onneksi kentältä pääsisi helposti junalla.

Lipun ostaminen osoittautui haasteelliseksi. Automaatti ei huolinut korttiani - ja tällä kertaa tiesin, että tilillä oli rahaa. Eikä seuraava automaattikaan. Mitä maailman lippukoneilla on minua vastaan! (Myöhemmin ilmeni, että olin painellut vääriä nappuloita.)

Laskin kolikot, 60 senttiä puuttui. Samassa etuoikealta pyyhälsi luokseni nuori mies. - Can I help you?
Hän otti kolikkoni, lisäsi itse loput, ja ojensi ostamansa lipun minulle. - Have a nice evening!

Ollessani astumassa junasta ulos Amsterdamin päärautatieasemalla, joku tarrasi laukkuuni. Käännähdin raivoisana, nyt se tapahtuu, mummeli ryöstetään! Mutta takanani seisoikin ystävällisen näköinen nuori mies. Eri kuin se eka. - Let me help you!

Asemalla yritin keksiä mihin suuntaan lähteä. Pyörin ympyrää laukkuni kanssa. Vartijapukuinen harmaahapsi tuli kysymään voisiko hän auttaa. Kerroin mihin olin menossa, ja että sinne kuulema pääsisi ratikalla, mutta mistähän ne lähtevät? Vaari tallusti kanssani koko hallin läpi ja ulos pääovesta, ja saattoi vielä vähän matkaa pysäkkien suuntaan. - Tuolta lähtee, have a nice evening!




Kun oikea ratikka tuli, eri pysäkille kuin missä odotin, kiiruhdin hätäisesti raiteiden yli ja ennätin juuri ja juuri etuovelle.  En saanut painavaa laukkuani nostettua ovesta, mutta ei hätää, vierelleni kiirehti nuorimies joka keplotteli sen kapeasta väliköstä vaunuun. Välikkö oli kapea, koska siitä ei ollut tarkoituskaan tunkea matkalaukun kanssa.

Kerroin kuljettajalle pysäkin nimen, jonka informaatiorouva oli antamaansa karttaan raapustanut. Jäin istumaan etupenkkiin, ettei kuski unohtaisi jättää minua pois. Muutaman pysäkinvälin jälkeen hän pysäytti vaunun, otti laukkuni, käveli kaikessa rauhassa keskiovelle, astui ulos laukun kanssa ja minä perässä. Kiittelin kovasti. - No problem, have a nice evening!

Pysäkki oli se, minkä informaatiorouva  oli neuvonut, mutta katu ei ollut se, missä pikku hotellini sijaitsisi. Eikä ollut poikkikatukaan. Oli yö, satoi räntää, ketään ei ollut liikkeellä.

Kauempana kadunkulmassa ikkunoista loisti valoa. Aasialainen pikaravintola, hienoa!  Työnsin pääni ovesta, lämmin ilma ja lempeä curryn tuoksu leyhähtivät vastaan. Huutelin ovenraosta, josko joku tietäisi etsimäni kadun. Tiskin takaa tuli lyhyenläntä, iloisesti hymyilevä mies, touhotti minut sisään kylmästä, nosti laukkuni ja ojensi tuolia. - No niin, miten voin auttaa?

Ravintolanpitäjä alkoi etsiä antamaani osoitetta puhelimeltansa, ja huusi samalla keittiöön jotakin. Hetken päästä siro nuori nainen toi minulle kupin höyryävää teetä. - Juo se niin lämpenet, mies kehotti.

Lopulta osoite näkyi löytyvän, mutta miehen otsa rypistyi. - Se on aika kaukana täältä...
- Minä otan taksin, huudahdin.

Mies lähti paitahihasillaan ulos sateeseen. Ikkunasta näin hänen loikkivan loskassa, tähyillen pimeään, mistä lopulta ilmestyikin vapaa taksi. Kiitin teestä, josta hän ei huolinut maksua. - No problem, have a nice evening!

Hotellin edessä kuljettaja kantoi laukkuni sisälle asti. Tottakai kantoi!

Ja respassa minua kiirehti vastaanottamaan mitä sydämellisin nuorimies. - Tervetuloa Amsterdamiin!

Olin ollut kaupungissa tunnin, ja puolet ajasta hämmästellyt suu auki ihmisten avuliaisuutta - siksi näin seikkaperäinen selostus asiasta.


Kuvan nuoret miehet eivät liity tarinaan.

Ensimmäisen yöni vietin hotellissa, koska ei ollut tuntunut hyvältä idealta rymytä toisten kotiin niin myöhäiseen kellonaikaan. Hotel Arcade oli pieni ja kohtalaisen vaatimaton, mutta siisti ja halpa.

Vinkki: jos etsit tai tiedät jonkun etsivän hotellia, jonka joka huoneessa on Playstation4 ja respan yhteydessä satoja ilmaisia pelejä, niin muista tämä! Ei ehkä ensikuulemalta tämmöiselle täti-ihmiselle ideaali, mutta tiesinhän sen etukäteen ja olin silti sen valinnut, joten en antanut satunnaisten nooooooo!-huutojen häiritä. Parikymppisen pojan äitinä tiedän tarkalleen, miltä pelaaminen kiihkeimmillään kuulostaa.

Pleikkahotelli sijaitsi vain parin korttelin päässä Davidin ja Amyn talosta. Koska onnistuin silläkin matkalla tietysti eksymään, soitin Amylle, joka oli parhaillaan ostamassa kissanruokaa. Yritin kuvailla, missä olen, käsillä huitoen, kuten tapanani on, ja kun käännähdin pamautin melkein Amya otsaan. Nauroimme ja halasimme, iloisissa tunnelmissa oli kiva aloittaa vierailu.

Amyn ja Davidin kolmikerroksinen loft sijaitsi kerrostalossa pienen sivukadun varrella. Modernin, valoisan asunnon rentoa ja kodikasta fiilistä alleviivasivat pahvilaatikkopinot, muutosta jääneet. Edellisenä päivänä oli kuulema siivottu ihan hulluna, "olisitpa nähnyt miltä täällä näytti ennen"! Ah, my kind of people. Reloja kuin hollantilaiset, vaikka olivatkin brittejä.

Kirjojen kierrätystä De Pijpissä.
Täällä minulla ei ollut omaa huonetta, koska kolmesta makuuhuoneesta kaksi oli sisustettu työhuoneiksi. Mutta en todellakaan valittanut, että jouduin nukkumaan isäntäväen suuressa ylellisessä sängyssä. Siellä minulla oli unikaverikin, Winx, joka pysytteli tosin sängyn alla. Konttasin kuitenkin joka ilta toivottamaan hälle hyvät yöt.

Talon kolmesta kissasta Winxiä en paljon muualla kuin makkarissa tavannutkaan, hän oli niin arka ja pelokas. Pikku ressukka. Winx ja veljensä Moby olivat löytökissoja, eikä kukaan tiennyt millaisissa oloissa ne olivat joutuneet elämään. Selvää oli, että ainakin Winxiä oli kohdeltu huonosti. Jos pikkuisenkin heilautti kättään se raukka juoksi piiloon eikä ilmestynyt sieltä kuin iltamyöhäisellä hätäisesti ruokakupin ääreen. Ja sillä oli maailman surullisimmat kissan silmät.

Moby oli pomottaja. Kolmas kissa, Sasha, joutui hädissänsä pakenemaan aina kun Moby ilmaantui tonteille. Sashan onneksi sitä ei tapahtunut usein, Moby viihtyi enimmäkseen yläkerrassa kuten siskonsakin. Joka ilta yhdeksän maissa se kuitenkin ilmestyi eteeni olkkarin lattialle ja jäi siihen istumaan ja tuijottamaan. Se ei räpäyttänyt silmäänsäkään, ja tiesin sen tietävän että huomasin kyllä. Turha oli esittää muuta, Moby voitti joka kerta. Pakko oli ottaa esille huiskutin, sen lempilelu, ihan sama mikä huippuleffa telkkarissa oli menossa.

Toisaalta, se oli ainoa yhteinen aktiviteettini kissojen kanssa. Winx oli liian arka tullakseen edes näkyviin, ja Sasha liian snobi alkaakseen riehumaan. Se oli myös niin tarkka hienosta turkistaan, ettei suonut ihmisten koskevan siihen rähmäkäpälillään. Amy oli etukäteen kertonut että sitä sai silittää vain kevyesti sormenpäillä, mille olin hekotellut kuin hyvällekin vitsille. Totuus on tarua ihmeellisempää.


Alakerta oli Sashan valtakuntaa silloin kun Moby ei ollut paikalla. Sillä oli oma hiekkalaatikkokin siellä, yläkerran kissavessaan kun ei ollut Mobyn vuoksi asiaa. Parhaiten se viihtyi vartiopaikallaan, tasolla, josta näki keittiön lasioven läpi suoraan kadulle tai päätä kääntämällä suoraan sisäpihalle.

Ulos asunnon molemmille puolille näki todellakin suoraan, seisoitpa missä kohtaa tahansa. Keittiön puolelta näki kadulle ovesta ja ikkunoista. Porrasta ylempänä, olohuoneessa, ikkunat olivat seinän levyiset ja ulottuivat katosta lattiaan. Niistä avautui pieni sisäpiha ja iso kerrostalo parvekkeineen, joilla ihmisiä istuksi tupakalla.

Kyllä ikkunoissa verhot oli, jotakin hienoa raskasta kangasta, mutta ne kuului pitää apposen auki. Kun ihmettelin eikö haittaa, että kaikki näkevät sisälle, Amy vakuutti, etteivät ihmiset toisten koteihin kuikuile.

Hermoni kestivät näyteikkunassa oloa pari iltaa, sitten aloin pitää verhoja kiinni, jätin vain pienen raon että kissat näkivät pihalle. Moby olisi kuulema tuonut sieltä hiiripaistia, jos olisin päästänyt sen ulos, mutta en päästänyt. Ei hiiriparkojen takia, en vain halunnut stressata että tuleeko se takaisin. Yritin selittää asian sille sekä suomeksi että englanniksi, mutta se näytti minulle takapuoltaan ja käveli pois.


Talon keittiö oli niin hyvin varustettu, että olisin voinut pyörittää siellä ravintolaa.

En kuitenkaan paljoa viitsinyt kokkailla, kun parin korttelin alueella oli peräti viisi ruokakauppaa, ja jokaisessa myytiin valmiita ruokia. Ei eineksiä, tai ehkä niitäkin, mutta itseäni himottivat "talon omat" ruoka-annokset; mehevät ja muhevat keitot, pastat ja salaatit.

Parhaita ruokia oli Marqt'issa, missä kaikki mitä myytiin, oli luomua ja tuoretta ja herkullista. Ja ekologista. Jopa ostoskassit. Muovikasseja ei ollut lainkaan, mutta sait ostaa 1,20 eurolla kestokassin - ja sait rahasi takaisin, jos halusit palauttaa sen. How cool is that!

Kaikissa muissakin kaupoissa oli paljon luomua, ihan tavallisissa hyllyissä. Niitä oli niin paljon, ettei niistä tehty numeroa. Pieni paratiisi meikäläiselle.

Ja se herkkujen määrä! 

Juustoja, tietysti, miljoonaa erilaista, ja rapeita patonkeja ja croissanteja ja piiraita ja kakkuja ja kuorrutettuja donitseja ja kermalla täytettyjä tötteröitä, ja vanukkaita ja gourmet-jäätelöä... Olo oli kuin maalaishiirellä kaupungissa!

Olin näet jo unohtanut, miten paljon syntisiä herkkuja maailmassa olikaan. Täällä Kreikassa kun asun pienessä paikassa, missä ei yksinkertaisesti saa kaikkea. Paikallisissa alepoissa myydään maitotuotteet ja säilykkeet ja kahvit ja vessapaperit, lihat ostetaan lihakauppiaalta, kasvikset ja hedelmät vihanneskauppiaalta. Heräteherkkuja ei pahemmin löydy.  No okei, leivonnaisia kyllä, mutta - tämä on pelastukseni - ne joutuu hakemaan leipomosta. En yksinkertaisesti kehtaa ostaa samoilta myyjiltä joka päivä pullaa tai pikkuleipiä, ja niin pysyy väkisinkin joku roti.

Torikadulta patat majoneesilla.
En ymmärrä, mikseivät kaikki hollantilaiset ole lihavia. Jonkunhan ne kaikki herkut sieltä kaupoista on syötävä. Lounaspaikoissakin myydään pääosin muhkeita täytettyjä patonkeja ja välipaloiksi amsterdamilaiset ostavat katukeittiöistä tuhteja, tiriseviä makkaroita. Tai majoneesilla ja juustokastikkeella kuorrutettuja ranskalaisia perunoita, joita myydään perunakioskeista. Amsterdamissa välipaloja, kuten täytettyjä leipiä, napataan mukaan myös automaateista eurolla tai parilla. Raikkaat, terveelliset salaatit syödään ihan muissa maissa!


Mutta ihmiset eivät ole lihavia. Ehkä se johtuu fillaroinnista? Näytti siltä kuin puoli kaupunkia olisi liikkeellä polkupyörillä, ja toisin kuin kotikaupungissani Helsingissä, se ei tuntunut kiristävän jalankulkijoiden tai autoilijoiden hermoja. Toisaalta, amsterdamilaiset käyttävät pyörää päästäkseen paikasta A paikkaan B, eivät urheiluvälineenä jolla kiidetään sukkapuvussa ja niska köyryssä tuhatta ja sataa.



Amsterdam on vaan niin upea.

Kaunis, tyylikäs, valoisa ja värikäs, kansainvälinen ja turvallinen. Hopealle kimaltavat kanaalit halkovat kaupunkia joka puolella. Ratikalla pääsee joka paikkaan.

Kaupunki on täynnä museoita ja muuta ihmeteltävää, mutta itselleni suurinta hupia oli vain käveleskellä ympäriinsä. Keskustakorttelit ulottuvat niin laajalle, että kerran kävelin vahingossa kotoa keskustaan asti vaikka piti vain käydä lähikirjakaupassa.

Satuin olemaan kaupungissa koko joulunajan, joten näin Amsterdamin tavallista kimaltavampana ja komeampana. Ihmiset olivat hyväntuulisia sateisista keleistä huolimatta.

De Pijp - kaupunginosa, jossa asuin. Tosi style. Trendikäs ja hip. Vanhoja kauniita rakennuksia, joissa elävät monet sukupolvet eri etnisistä taustoista. Tylsät uudistalot ja toimistot puuttuvat. Suuri puisto minigolfeineen ja liukumäkineen sijaitsee kaiken keskellä. Tapaan sanoa, että De Pijp on kuin Punavuori potenssiin 10, koska en parempaa vertausta keksi.

Tyyliä ja tupruttelua sulassa sovussa. De Pijp.

Usean korttelin alue on täynnänsä kivijalkamyymälöitä, joista löytyy kaikkea mitä elämiseen tarvitsee. On ravintoloita ja pubeja ja kahviloita (ja "kahviloita", niitä laillisia pössyttelypaikkoja). On kampaamoita ja suutareita ja apteekkeja. Mrs Highbrow'ssa muotoillaan upeasti kulmat. On yksi valtava supermarkettikin, jos tarvitsee ostaa paljon kerralla. Ei siis mitään syytä poistua kotikaduilta, jos ei välttämättä halua.

Kirsikkana kakun päällä on Albert Cuyp, yli sata vuotta vanha torikatu. Se on vähintään kilometrin pituinen ja myyntikojuja on yli kaksi sataa, molemmin puolin katua. Kaiken yllä leijuu ihana, eksoottinen aromi, kun maailman maut ja värit ja tuoksut sekoittuvat toisiinsa. Minttua, tilliä, jasmiinia, vaniljaa, paistuvaa lihaa ja vohveleita.


Albert Cuypilta pötyä pöytään.

Myynnissä on kaikkea, ihan kaikkea: tuoreita ruoka-aineksia, mausteita ja  kuivatuotteita, lämpimiä ruoka-annoksia, viherkasveja, taloustavaraa, kenkiä, vaatteita, koruja, kosmetiikkaa, leluja - you name it. Kävin notkumassa siellä neljästi. En ostanut kuin huivin ja kenkiin lämpimät pohjalliset, mutta lunkien myyjien kanssa oli mukava rupatella.

Jos Winslowin housesittauksessa mahtavinta oli itse house, niin Amsterdamissa se oli ehdottomasti haussin sijainti. Haluan De Pijpiin uudestaan!

Ihanaa on, että se on täysin mahdollista. Amy ja David ovat mahtavia tyyppejä ja haluavat minut sinne toistekin, eikä se ole pelkkää puhetta - he nimittäin kysyivät jo! Valitettavasti ajankohta ei ollut sopiva. Mutta ensi kerralla sitten.



Mistä päästäänkin vinkkiin, jonka kehtaan jakaa, vaikka kokemusta on vasta kahdesta keikasta. (Kolmannenkin tarjouksen sain, ihan huippusellaisen, mutta ajoitus taas väärä.) :

Jos olet saanut lottovoiton ja päässyt tosi hyvään paikkaan sittaamaan, tee niin hyvä vaikutus että sinut pyydetään uudestaan. Mitenkö?

Ole avoin ja rento - ja anteeksi klisee - oma itsesi, niin että seurassasi viihtyy. Ja jätä talo parempaan kuntoon kuin se oli tullessasi. Ei tarvitse rempata, mutta suursiivous kannattaa. Ja lemmikeillä pitää karva kiiltää ja parasta on, jos ne nyhjäävät jaloissasi ja pyrkivät omistajien nähden syliisi.

Ja, tämä on tärkeää, vie ensitöiksesi suklaarasia sohvapöydältä jonnekin jemmaan. Älä kuvittele voivasi syödä sen tyhjäksi ja ostaa sitten uuden tilalle. Saat halvauksen, kun selviää että olet ahminut belgialaista suklaata neljän kympin arvosta!







Lahjapaketista lahjapakettiin.


Torikadulta terveellistäkin herkkua.


Museossakin kävin, koska bling-bling.

Can I? Really? Didn't try.






















tiistai 27. helmikuuta 2018

Housesitting: Winslow, Englanti, elokuu 2017


Kyläidyllissä höperön Megin kanssa

Kun talon ovi aukesi, vastaani syöksyi kieppuva pomppiva liehuvakorvainen olento, joka mäiskäytti ison märän pusun keskelle naamaa kun kumarruin silittämään sitä. Ikinä ei ole kukaan vieras näin lämpimästi toivottanut tervetulleeksi! Intoilija oli suloinen, sileäkarvainen spanieli Meg; liikuttavan hellyydenkipeä adhd-tapaus, paras kaverini tulevat kaksi viikkoa.






Vastaanotto oli lämminhenkinen ihmisperheenkin puolelta, joskaan ei ihan yhtä innokas. Tunsin kuitenkin itseni heti tervetulleeksi, vaikka alku-ujostelua oli vähän puolin ja toisin. Olihan kuvio niin erikoinen; tulin heidän kotiinsa asumaan, mutta en ollut kuitenkaan ystävä tai sukulainen, ja tulin heidän lemmikkiänsä ja kotiansa hoitamaan, mutta en ollut kuitenkaan mikään apulainen.

Kaiken lisäksi tämä oli meidän molempien eka kerta.

Perheeseen kuuluivat isä Clifford, 46, ja äiti Carol, 42, sekä pojat Steven, 8, ja Martin, 10 (nimet muutettu). Clifford ja Steven noutivat minut Oxfordin juna-asemalta, tunnin matkan päästä kotoa. Ajomatka meni sukkelasti, vaikka tulikin vähän huono olo kiemuraisilla kyläteillä.

Tunsin heti sielujen sukulaisuutta  Cliffordin kanssa. Hän oli niin mutkaton ja avoin ja puhelias, sekä jotain, mitä en osaa pukea sanoiksi. Tiedän, ja kestän sen, että minua pidetään joskus outona; "saattaa sillä kaikki muumit olla laaksossa, mutta ne hortoilee siellä kengät väärissä jaloissa". Ehkä vaistosin samaa Cliffordistakin. Joka tapauksessa, tulimme loistavasti toimeen ensi sekunnista. Oikeastaan jo ensi viestistä. Niitä vaihdoimme paljon ennen keikkaa ja vielä sen jälkeenkin.

Äiti Carol oli ystävällinen ja vieraanvarainen, mutta pidättyväisempi. Kun saatiin laukkuni yläkertaan, hän esitteli siellä paikat ja jätti minut rauhassa hengähtämään. Huoneeni oli pienehkö, mutta soma ja viihtyisä. Oli ylellisen mukava parisänky, päällä pino 
sisustustyynyjä, sirot yöpöydät, tukeva vaatekaappi, sametilla päällystetty nojatuoli ja pieni kirjahylly, johon huolella valittu kirjoja joka genrestä. Lisäksi pino kiiltäväkansisia aikakauslehtiä yöpöydällä. Carol oli sisustanut huoneen ajatuksella.

Upouusi kylpyhuone oli tyylikäs, ja siellä oli luksusvalikoima kylppärikosmetiikkaa minua varten.



Tässä vain pieni osa mitä kaapeista löytyi.

Oikein hyvillä mielin tassuttelin sieltä sitten alakertaan, olohuoneeseen, mihin Clifford minut ohjasi ja huusi pojat paikalle tervehtimään minua kunnolla. Carol tuli myös, käsissään juomia, silminnähden hämmentyneenä.
- Tuota, meillä on tässä aperitiivit, mutta sinähän sanoit profiilissasi että et käytä alkoholia joten... mitä haluaisit, ehkä mehua?


Kun vastasin, että ei ei, kyllä minä lasillisen voin juoda, tarkoitin vain etten ole mikään juopottelija, niin Carol puuskahti ilahtuneena että luojan kiitos, me jo ihmeteltiinkin! Mitä ottaisit, meillä on gin tonicit?

Pyysin valkoviiniä, vaikka Clifford joutuikin sitä varten lähtemään viinivarastolleen ja laittamaan sieltä pullon hetkeksi jäähtymään. Siis ihmiset ihan oikeasti juovat kotonaan aperitiivit, ei vain televisiossa. Kukapa olisi uskonut! 






(Tunnustus: se jäi minulle tavaksi siltä istumalta. Tavan pystyn kyllä järkisyillä perustelemaankin, näin jälkikäteen; lääkärit sanovat että yli viisikymppisten naisten olisi hyvä pitää 
sydän- ja verisuonitaudit loitolla pienellä lasillisella viiniä iltaisin. Siinä! Sitä paitsi, niinhän kreikkalaisetkin tekevät, se kuuluu välimerelliseen terveelliseen ruokavalioon. Ja maassa maan tavalla, nyt kun olen täällä.)

Myöhemmin söimme yhdessä, keittiön pöydän ääressä. Ja taas sain ällistellä, että mahdanko istua tv-sarjan nauhoituksessa; koko perhe keskusteli vilkkaasti, mielenkiintoisista aiheista, ja sarkastista älykästä brittihuumoria viljellen. Sitä huumorin parasta lajia! Pojat olivat paitsi sukkelia suustaan, niin ikäisekseen hämmästyttävän hyvin perillä maailman asioista. Fiksuja lapsia, mutta ei lainkaan pikkuvanhoja. Heitäkin jäi vähän ikävä.

Perhe lähti siitä sitten pakkaamaan ja vetäydyin olohuoneeseen. Siellä oli kaikilla pöydillä kirjoja ja lehtiä, mutta en alkanut leikkimään fiksumpaa kuin olen vaan syvennyin tutkimaan telkkarin kaukosäätimiä. Ja pohtimaan, saisiko pöydällä olevasta suklaarasiasta ottaa?

Meg istui puoliksi sylissäni sohvalla ja räväytti silmänsä auki ja tuijotti anovasti heti kun lakkasin rapsuttamasta sitä. Spanielin katseen maine ei ole yhtään liitoiteltu, se sulattaa sydämen. Kun se on niin surullinen, vaikka itse koira sen takana ei olisikaan. Meg ei ainakaan ollut, se oli iloinen intomieli.





Seuraavana päivänä tajusin, että oli viisaampaa istua välillä yksin nojatuolissa; ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä, jos ei huomioinut Megia joka sekunti.

Perhe lähti reissuun vasta aamulla. Olimme kaikki olleet samaa mieltä, että oli hyvä idea minun tulla taloon jo edellisenä päivänä että oli aikaa vähän tutustua. Suosittelen tätä kaikille housesittaamaan lähteville. Itse talon kyllä olisi oppinut tuntemaan jo pelkkien kirjallisten ohjeiden avulla, Carol oli tehnyt niistä äärimmäisen monipuoliset ja yksityiskohtaiset.

Hän oli jopa listannut alueen kauppoja, ravintoloita ja kahviloita sekä suoramyyntifarmeja, joista sai maitoa, munia ja muuta. Karttojen kera, mikä oli huomaavaista, mutta niistä ei ollut paljon hyötyä kun en kertakaikkiaan osaa lukea karttoja. Enkä suunnistaa. Enkä tajua manuaaleja. Jokin oleellinen osa aivoistani on jäänyt kehittymättä. Eksyinkin joka kerta, kun lähdin autolla käymään jossakin, silloinkin kun menin samaan paikkaan jo kolmatta kertaa. Sitä ylimääräisten mailien määrää!

Juu, navigaattori oli kyllä käytössä. Siitä olisi ollut paljon hyötyä hälle, joka osaa sellaista käyttää. Minäkin yritin, tosissani, koska lähin Tesco (cittaria vastaava) sijaitsi vähän isommassa paikassa. Kävin siellä kahdesti, ja molemmilla kerroilla päädyin pyörimään samoissa liikenneympyröissä yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes puolen tunnin päästä luovutin ja suljin koko vehkeen. Ja ryhdyin kyselemään neuvoa huoltoasemilta ja viattomilta jalankulkijoilta. Neuvoilla pääsin eteenpäin tyyliin kaksi korttelia kerrallaan. 15 minuutin kotimatkaan meni 1,5 tuntia. Molemmilla kerroilla. Vasemmanpuoleinen liikennekään ei varsinaisesti auttanut asiassa.

Tajusin harmikseni, että oli paras unohtaa idea päiväreissusta Oxfordiin. En löytäisi ikinä pois sieltä. Lontoo olisi myös poissa laskuista, vaikka sinnekin olisi ollut vain vähän yli tunnin matka (teoriassa). Mutta olin buukannut sinne pariksi yöksi hotellin, joten ehtisihän sitä.

Mitä muuta puuhasin päivät pitkät? No, nukuin tietysti myöhään kuten aina. Eikä siinä mitään, paitsi että yhtenä aamuna heräsin roska-auton pitämään meteliin ja tajusin kauhuissani, että en ollut muistanut viedä roskapönttöä valmiiksi tien varteen illalla. Juma että tuli kiire! Ensin juoksin paljain jaloin etupihan sorapäällystettä pitkin tielle huitomaan kuskille, että voitteko pliis kiltit odottaa kaksi minuuttia, tuon roskiksen ihan just! Sitten hölkäten takaisin pistelevien kivensirujen yli ja portista takapihalle hakemaan painavaa roskasäiliötä, jonka pyörät jumittivat ja raahaaminen olisi ollut työlästä ilman kiirettäkin.



Tänne piti kärrätä roskasäiliöt.

Missasin myös puutarhurin torstaikäynnit, mikä oli harmi. Cliffordin mukaan mies oli näet varsinainen tarinaniskijä.

Ajanjaksoon sisältyi myös yksi siivoojien käynti. Olin laittanut kellon soimaan tosi aikaisin, tätä en missaisi. Mutta kuinkas kävikään; heräsin umpiunesta kahden vieraan ihmisen keskusteluun!

Hyppäsin sängystä, syöksyin ulos ovesta, äänet tulivat vanhempien makuuhuoneesta. Nolona hiivin huoneen ovelle, mutta siellä ei ollutkaan ketään - äänessä oli kelloradio ja rupattelijat jonkin kanavan juontajia. Että pitikin sattua juuri tuona aamuna!

Toisaalta, jos tuo olisi sattunut muuna päivänä, jolloin en odottanut ketään tulevaksi, olisin säikähtänyt kuollakseni ja etsinyt käsiini mitä tahansa aseeksi kelpaavaa ennen kuin olisin uskaltanut lähteä huoneestani. Note to self and others: 
ennen kuin menet nukkumaan vieraassa paikassa, etsi valmiiksi jotain painavaa millä kolkata rosmot kanveesiin.


Makuuhuoneen ikkunasta.

Itse talo ei ollut sisältä niin hieno ja arvokas kuin ulkoa päin. Se oli itse asiassa kodikas. Suurista ikkunoista avautuivat kauniit, vehreät näkymät etu- ja takapuutarhaan. Alakerta oli sisustettu country-tyyliin, leveitä nahkasohvia ja petsattua puuta.

Keittiö oli iso ja sieltä löytyivät tietysti kaikki laitteet, joista uunia en oppinut ohjeista huolimatta käyttämään. Oli niin luksusmallia. Jääkaappiin oli varattu minulle kaikkea mitä kuvitella voi. Carol oli jopa valmistanut ison padallisen currya, etten joutuisi heti kokkailemaan.

Keittiön vieressä oli poikien valtava leikkihuone. Enemmän tietysti jo pelihuone, kun pojat olivat noin isoja. Pelien ja leffojen lisäksi siellä oli paljon kirjoja. Kirjoja oli pinoissa sängyn vieressä myös vanhemman pojan makuuhuoneessa, sekä vanhempien makkarissa. Alakerran ruokasalissa, jota ei arkisin käytetty, oli myös hyllykaupalla kirjoja. Tässä talossa luettiin.


Yläkerrassa sijaitsivat tietysti makuuhuoneet, ja juuri remontoidut suuret, upeat, modernit kylpyhuoneet. Vanhemmille omansa, pojille omansa, minulla en suite omassa huoneessani. Ylhäällä oli myös Cliffordin työhuone, jossa pidin öisin pöytälamppua päällä; siitä siilautui juuri sopivasti valoa portaikkoon.

Megin kanssa käytiin joka päivä "recreation parkissa", joka oli kuin futiskenttä, jonne oli sinne tänne ripoteltu kuntoilutelineitä. Uloimmassa päässä oli myös puita ja pensaikkoa, jossa risteili polkuja; siellä leikittiin Megin kanssa piilosta.

Koirat saivat juosta puistossa vapaina. Ja meidän tyttöhän juoksi, kuin pimpo, korvat lepattaen ja tassut tuskin maata hipaisten, kuin vinttikoirakisoissa, mikä aiheutti hilpeyttä muiden koiranomistajien keskuudessa. Jotka muuten kaikki tervehtivät "hiya", ei "hi" tai "hello". En oppinut sanomaan sitä koko aikana, tuntui niin väkinäiseltä, joten mumisin vain jotain ja hymyilin.

Meg oli siis juoksuhullu koira. Puistokäynnin lisäksi se viipotti pihalla kuin viimeistä päivää.
Talossa oli aidattu puutarha, ja aidan edessä tiheää pensaikkoa. Meg oli juossut aidan ja pensaiden väliin syvän kourun, jota pitkin se päästeli menemään sielunsa kyllyydestä. Ympäri pihaa, loputtomiin. 

Aluskasvillisuus oli tamppautunut tassujen alla polulta pois, joten jos oli märkää, niin siitä tarttui multaa koiran karvoihin. Vimmatusti heiluviin korvanlehtiin sitä tarttui joka tapauksessa, kuivallakin, koska Meg läähätti juostessaan kieli ulkona ja korvat kastuivat kuolasta. (Olikin pakko laittaa mimmi usein kylpyyn, muuten muta kuivui koppuraksi sen karvoihin.)


Meg elementissään. 

Päivät olivat varsin iisejä. Syötiin, käytiin kävelyillä, minä välillä sukkuloin autolla lähialueen kyläteillä, etsien milloin mitäkin.

Maisemat teiden varsilla olivat kuin postikortista. Vihreitä peltoja silmänkantamattomiin, siellä täällä laiskanpulskeita lehmiä ja lammaslaumoja. Pieniä kyliä kuin helmiä nauhassa kiemuraisten teiden varsilla. Koska tahansa olisi Postimies Pate voinut ajaa mutkassa vastaan!

Kelitkin olivat vielä lämpimiä ja usein aurinkoisia, elokuun puolivälissä kun mentiin. Carol tosin etukäteen varoitteli, että kannattaa varautua pahimpaan - heillä päin usein läpikäydään neljä vuodenaikaa yhden päivän aikana.


Muutaman kerran kävin pubissa lounaalla. Englanninkävijät tietävät, että tyypilliset pubit eivät ole mitään juottoloita. Niistä saa rehtiä kotiruokaa, ja päiväsaikaan käykin paljon ruokailijoita, viikonloppuisin lapsiperheitäkin. Kesäaikaan istutaan ulkona pihan puolella, ja ruokaa odotellessa heitetään tikkaa tai pelataan minigolfia.


Rehtiä kotiruokaa tarjoaa tämä pub.

Talossa huoltohommia oli vain vähän. Pahemmin ei siivoilla tarvinnut, mitä nyt omat jälkeni tietysti. Lisäksi luuttusin usein iltaisin alakerran laattalattian, jonne kantautui likaa Megin tassuissa.


Roskikset tuottivat jonkin verran päänvaivaa. Kierrätys ei toiminut kuten Helsingissä, missä meillä oli omat säiliöt ihan kaikelle. Täällä jäte eriteltiin vain kolmeen kärrysäiliöön ja yhteen kompostilaatikkoon, enkä meinannut millään muistaa mitä meni minnekin. Lisäksi säiliöt vietiin eri päivinä tien varteen odottamaan tyhjentämistä. Se oli tärkeää muistaa, koska ne tyhjennettiin vain kerran viikossa tai kahdessa viikossa. Megin kikkareet puutarhasta piti viedä erityisiin säiliöihin kylälle tai puiston reunaan.

Jos oli päivisin rentoa ja rauhallista, niin öisin ei. Vanha talo natisi, huokaili ja paukahteli. Järki sanoi, että äänet johtuvat ilman lämpötilan vaihteluista, siinä kaikki. Ja ovien narina vedosta. Mutta silti istuin tukka pystyssä sängyssä siihen asti, kunnes uni otti vallan, ja nukuin valot päällä. Joka hemmetin ilta mielikuvitus lähti laukkaamaan ja sijoitti narahteleviin kierreportaisiin ja käytäville kummituksia ja demoneita. Niitä kliseisiä kauhuelokuvien hahmoja. Vaikka kuinka yritti ajatella muuta.

Olisi ollut helpompaa, jos Meg olisi saanut oleskella yläkerrassa, mutta se oli ankarasti kielletty. Sen nukkumapaikka oli alhaalla. Suomen kodissa kun meillä on kissoja, niin kaikki äänet voi laittaa niiden piikkiin. Ei pelota yhtään, kuului mitä hyvänsä.

No miten noin muuten meni? Täytyy myöntää, että pikkasen pitkästyin. En vaan ole maalaisihminen, vaikka kuinka olisi somaa ja vehreää. En muistanut sitä etukäteen, koska kauniit kuvat kylältä ja itse talosta saivat innostumaan. Voinkin laittaa tuohon alle vielä selosteen, miten kaikki tapahtui.

Mutta, kaiken kaikkiaan, voin kyllä suositella housesittausta jopa maaseudulle. Varsinkin, jos on siippa tai muuta seuraa mukana, ettei pääse tulemaan aika pitkäksi.


Megiä jäi kyllä ikävä, suloista hassua Megiä. Jonkin aikaa olin ihan surullinen, kun mietin että ajatteleeko Meg että hylkäsin hänet? Jouduin jopa nolona tiedustelemaan asiaa Cliffordilta, joka vastasi että "no, ei se ainakaan ole sanonut mitään". Hahah, britit!





JK: Jännitystä kotimatkaan tuli, kuinka ollakaan, siitä etten tarkistanut etukäteen käyttötilin ja luottokorttien saldoa.

Kun saavuin Winslowista rautatieasemalle Lontoon Maryleboniin, ostin ensi töikseni automaatista lipun junaan joka veisi Stanstedin lentokentälle. Sehän ei tietenkään sitten lähtenyt Marylebonista, vaan ensin pitäisi mennä metrolla Liverpool Streetin asemalle.

Jos kukaan on yrittänyt sukkuloida lastenrattaiden tai painavan matkalaukun kanssa Lontoon metroasemilla, tietää, että se on helvetillistä hommaa. Raahaat tavaroita kerroksesta toiseen, välillä pitkin käytävää, taas kerroksesta toiseen jyrkkiä kapeita rappusia. Kun pääset perille, huomaat että olet väärällä laiturilla, junasi lähteekin vastakkaiselta puolelta. Ihmiselle vailla suuntavaistoa, tätä tapahtuu koko ajan.

Kun olin jo ihan katki, tartuin hihasta aseman työntekijää.
- Auta, please, en löydä oikealle laiturille. Olen Liverpool Streetille menossa. Pitää päästä lentokentälle.
- Ahaa, ei hätää, minä neuvon. Milles lennolle menossa?
- Norwegianin.
- Ei se lähde Stanstedista, dear, vaan Gatwickistä. Nyt taitaa tulla vähän kiire, joudut menemään Victorian asemalle.

Kyllä, tuli kiire. Hiki valui pitkin selkää kun raahasin laukkua taas alas ylös ja takaisin asemahalliin. Piti ostaa uusi lippu. Automaatti ei antanut sitä, eikä toinenkaan. Mikään kolmesta kortista ei toiminut. Miten kaikki voi yhtäkkiä olla rikki?


No ei panikoida, automaatista rahaa, eiköhän sitten onnistu. Mutta ei ollut vaivaista 20 puntaa, ei pankissa, ei Visalla, ei Mastercardilla. Nyt sai jo panikoida!

Hetken päätöntä säntäilyä, sitten taas henkilökuntaa hihasta kiinni: - Ei ole rahaa, pitää saada junalippu, lento lähtee, apua!
- Lipunmyynti on tuolla.
- Mutta kun ei ole rahaa!
- En pysty auttamaan, madam. Kysykää lipputoimistosta.

Raahauduin lipputoimiston jonoon, jotain tehdäkseni, vaikka tiesinkin, etteivät he voisi lippua ilmaiseksi antaa. En pääsisi kentälle, en pääsisi lennolle. Elokuvissa käy näin, ei oikeassa elämässä. Entä jos tämä onkin painajainen, josta herään ihan kohta ja kaikki on hyvin?

Lippuluukulla minua tervehti hauskannäköinen nuori kundi. Voi itku, miksei voinut ollut joku mummo joka olisi säälinyt ja kaivanut rahat omasta pussistaan - se oli pienen pieni toivon säie, jota olin elätellyt. Mutta ei auta.

Kerroin ongelmani, ääni paksuna, itku kurkkua kuristaen. Myyjä hymyili ystävällisesti, ehkä tässä jotain voidaan tehdä.
- Tunnetko ketään, jolla olisi luottokortti?
- Luottokortti? Öh, siis...? Joo, tunnen, tunnen! Tyttäreni!
- No soitetaanpas tyttärelle.

Myyjä otti puhelimessa tyttäreni luottokortin tiedot, ojensi sitten luurin takaisin ja pisti laitteen raksuttelemaan junalipun.
- Olkaa hyvä, madam. Turvallista matkaa!

En vieläkään pysty tajuamaan asiaa. Siis oikeasti. Eihän tuollaista tapahdu! Menepä kysymään Helsingin rautatieasemalla onnistuisiko sama, nauraisivat kaksi päivää!

Yhtäkkiä laukku oli kevyempi, metrotunnelit lyhyempiä, turvatarkastus kuin leikkiä vaan ja lento lähti ajallaan.

Parasta oli, että otin opikseni enkä enää koskaan joutunut samanlaisiin ongelmiin. Eiku...!
(Kts."Hyppy tuntemattomaan", blogin ensimmäinen juttu.)

-------------


Miten löysin housesittauksen?

Viime kesänä ei ollut pätäkkää lähteä vakkariin kesäpaikkaani, Kreikkaan. Eikä muuallekaan. Keksin laittaa pariin fb-ryhmään postauksen "Tästä täti kotivahdiksi lomasi ajaksi". Ei tullut houkuttelevia tarjouksia. Laitoin sen jopa yhteen portugalilaiseen ryhmään. Siellä joku sitten kysyi että "ai, housesitteriksi"?

Housesitter? En alkanut ensimmäiseksi googlettamaan, vaan kokeilin huvin päiten josko sanalla löytyisi jotain facebookista. Ping!

Puoli tuntia myöhemmin olin jo liittynyt TrustedHousesittersiin, laatinut sinne profiilitekstin itsestäni, etsinyt kylkeen muutaman kuvan, ja laittanut viestiä ensimmäiselle housesittausta tarjoavalle jonka olin faceryhmässä nähnyt. Olin niin tohkeissani hienon talon ja Megin kuvista, että en edes katsonut muita. Onneksi olin nopea, se on tässä pelissä valttia.


Tässä ainoastaan naapuritalo. Intimiteettisuojan vuoksi.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Senkki ja sänky, siinä kaikki




Se oli tyttäreni kiteytys maallisesta omaisuudestani, jonka lähtiessäni jätin kolmen neliömetrin varastoon. "Senkki ja sänky". Niillä mentäisiin, jos Suomeen palaisin.

Saadakseni reissurahat kasaan, ja asunnon tyhjäksi, myin tai lahjoitin pois lähes kaikki loput kalusteeni. Samoin pääosan kaikesta muusta tavarasta. Jota oli kertynyt, luoja paratkoon, mahdottoman paljon sinä 12 vuoden aikana, jonka olimme ihanassa Mannerheimintien  asunnossamme elelleet. Ja jo sitä ennenkin, tietysti, koko pitkän elämän aikana.

Varoitus: nyt seuraa seikkaperäinen selostus, kuinka hankkiuduin eroon tavaroista. Se on varmasti tylsää luettavaa, jos ei itse suunnittele jotakin vastaavaa.

Pienistä yksittäisistä summista rahat kertyivät. Ainoat yksittäiset tavarat, joista sain vähän enemmän, olivat 8 hengen ruokailukalusto sekä aika uusi 800 euron pesukone. Molemmista pyysin 200 euroa, mikä osoittautui jälkikäteen mokaksi. Kysyntä oli kovaa, ja sain viestejä että miksi möit niin halvalla!

No, suurin syy oli se, että aloitin valtavan urakan aivan liian myöhään. Oli pelko persiissä, että jos jäävät käsiin.

Astiat, liinavaatteet, verhot, matot, lamput,  sisustusesineet, liikuntavehkeet, kengät, laukut, vaatteet... Jotakin poika kelpuutti itselleen, suurimman osan myin FB-kirppareilla tai lahjoitin pois. Ne mitkä myin, myin halvalla. Yritin pitää tunteeni kurissa ja muistuttelin koko ajan itseäni, että hei, se on vain materiaa. Olkoonkin, että olin itse maksanut jostakin satasen tai kaksi ja myin muutamalla eurolla tai kympillä, niin ei ollut järkeä jäädä jossittelemaan. Pienistä puroista ja silleen.

Kaikilla tuntuu olevan liikaa kaikkea. Pidin kolmena päivänä kotikirpparia (virhe, älä kokeile, vie liikaa aikaa) ja kaikki sisään saapastelevat yli kaksvitoset aloittivat ensi sanoikseen saman virren: "Mulla on ihan liikaa tavaraa jo valmiiksi!" Että sen sitten tulit sanomaan, mietin ärtyneenä, eihän mulla tässä olekaan muuta kuin aikaa rupatella sinun tavaroistasi. Ja vastailla samaan aikaan viesteihin, joita kilahteli jatkuvalla syötöllä. Monikaan ei tuntunut ymmärtävän kotikirpparin ideaa: älä kysele, vaan tule paikan päälle katsomaan.

Suuren kerrostalomme ala-aulaan kannoimme paljon kunnollista tavaraa, televisiosta alkaen, päällä lappu "Saa ottaa, ole hyvä!". Isommista kalusteista laitoin kuvat ilmoitustaululle, niitä sopi tulla hakemaan. Kaikki kelpasi! Talossa asuu paljon opiskelijoita, ja juuri heille niitä ajattelinkin.

Kuteista heitin ison osan suosiolla roskiin. UFFille en halunnut niitä lahjoittaa, koska olen nähnyt dokumentin UFFin perustajasta; sikarikas äijä, joka asuu kartanossa, ajelee limusiineilla ja vehtaa huvijahdeillaan nuorten onnenonkijoiden kanssa. UFFissa ärsyttää myös hintapolitiikka, ilmaiseksi saaduista räteistä pyydetään naurettavia hintoja. Vuokrat, henkilöstökulut, juu juu, tiedetään - mutta myös se miljonäärikääpä, ei unohdeta sitä! Oikeisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin en autottomana saanut vaatteita vietyä, ja se tuntui pahalta.

Kaikkien tavaroiden osalta luopuminen ei ollut helppoa, myönnän. Joihinkin oli vain niin kiintynyt. Kirjat kirpaisivat ehkä eniten. Niitä oli seinällinen, josta otin säästöön vain Waltarit ja muutaman muun. Loput kannoimme aulaan. Satoja hyviä tarinoita. Jokunen metri tietoa ja taitoa. Täytyy vaan uskotella itselleen, että ne menivät ihmisille, jotka osaavat arvostaa hyvää kirjallisuutta. Sitten ei niin harmita.

Ja hei, jos ihan tosissaan mietitään, niin tuskinpa niitä olisi koskaan tullut luettua. Lukeekohan kukaan kirjoja uusiksi, vaikka ne olisivat tehneet kuinka järisyttävän vaikutuksen ensilukemalla?

Asunnostahan luovuin myös. Sekin ottaa sydämestä, se oli niin kaunis ja mahtavalla paikalla. Mutta liian iso, etenkin kun poika vielä otti ja muutti omilleen. En olisi pystynyt yksin pitämään sitä kuitenkaan, vuokra oli kova. Suurimman yksittäisen summan sainkin palautetusta vuokratakuusta.

Samassa muuttorytäkässä lähdettiin pojan kanssa siis molemmat. Toinen kolme kilometria länteen, minä noin 3000 kilometriä etelään.

Lähtiessä kuvittelin, että saattaisi mennä kymmenenkin vuotta, ennen kuin palaisin Suomeen asumaan. Ehken palaisi ollenkaan! No, nyt on tilanne se, että vähintään puoleksi vuodeksi tulen. Poika lähtee inttiin ja kissat jäävät minulle.

Vuokrasopimukseni täällä päättyy maaliskuun lopussa, mutta voisinhan tietysti silti jäädä Kreikkaan, etsiä vain toisen asunnon. Vaan ei, en halua raahata kissaraasuja tänne; ajatuskin pienistä pehmopalleroista vapisemassa häkissä lentokoneen kylmässä ja meluisassa ruumassa tekee liian ilkeää.

Sitäpaitsi rahatkin on lähes loppu. Olin kuvitellut, että tokihan saisin tarpeeksi lehtijutttuja kirjoitettavakseni vaikka olinkin fyysisesti muualla, mutta vähiin on jääneet.
Ei se tietysti välttämättä lokaatiostani johdu, onpahan vain freelancerin elämää.

Mutta juu, tulee siis senkille ja sängylle käyttöä aiemmin kuin arvasinkaan.
Missä ja kuinka pitkään, ei harmainra hajua vielä.

Mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että tädin seikkailut tähän päättyisivät. Tämähän oli vasta kokeilu numero yksi, "Kreikassa asuminen". Pinnan alla on kuplimassa jo useitakin uusia virityksiä :)



Kuvia kotikirppariltani. Haha. Ei, vaan Monastirakin jättikirpparilta Ateenasta. Sinne menet, jos Ateenassa käyt. Varaat aikaa vähintään kaksi tuntia. Kolme, jos istahdat välillä frappelle.















lauantai 13. tammikuuta 2018

(FT) Marian hyvä mies

* Fiktiivinen tarina*




Kreikassa, Drepanon kylässä, syyskuussa 2017




Marialla oli hyvä mies.

Georgios lähti cafeniosta aina ensimmäisenä kotiin, vaikka muut yrittivät estellä.  - Anna naisten hoitaa naisten työt, he huutelivat perään ja nostelivat lasejaan häntä kohti, ikään kuin ouzolla saisivat miehen kääntymään takaisin. Sitten he vilkaisivat toisiaan, levittivät käsiään, sama toistui joka päivä. Samat repliikit, samat vilkuilut. Ei sitä yhtäkkiä osannut lopettaakaan.

Vaikka turhaahan se oli. Miehet tiesivät, ettei Georgion päätä ollut kääntäminen. Hän menisi ja auttaisi naistansa naisten töissä.

Hän laittaisi ehkä uunin päälle, leikkelisi kanan suurella veitsellä neljään osaan. Rintalohkoiksi ja koipilohkoiksi. Asettelisi palat uunipellille, perunalohkojen viereen jotka Maria olisi sinne jo valmiiksi kaatanut. Vaimonsa huomaamatta Georgios asettelisi lohkot siistimmin riveihin niin että kaikki paistuisivat tasaisesti. Kaataisi puoli lasillista vettä, niin että pohja peittyisi. Ottaisi sormin kämmenellensä suolaa suuresta posliiniastiasta ja sirottelisi sen pellille tasaisesti. Sitten hän liruttaisi hiukan oliiviöljyä kaiken päälle, halkaisisi omasta puusta nappaamansa sitruunan kahtia ja puristaisi sen mehut kananpalojen päälle. Sitruunan raikas tuoksu nostattaisi veden kielelle. Ripottelisi päälle kiminoa, mausteseosta, jossa tuoksui kumina ja mustapippuri. Työntäisi pellin uuniiin.

Maria istuisi pöydän ääressä ja kuorisi sipulin ja pilkkoisi sen. Pyyhkisi silmiään. Georgios kuorisi ja pilkkoisi kurkun ja lohkoisi tomaatin sipulin seuraksi lautaselle. Avaisi muovipurkin, jossa fetaa säilytettiin, leikkaisi sieltä parin peukalon paksuisia paloja vihannesten päälle. Maria tuijottaisi lasipurkkia kädessään kuin pohtien mitä tehdä sillä. - Maria, oliivit, Georgios sanoisi hiljaa. Vaimo ehkä säpsähtäisi, purkin kansi tipahtaisi kädestä lattialle, suolaista nestettä läikähtäisi pöydälle.
- Ei hätää, minä pyyhin, Georgios sanoisi, laita sinä oliivit.

Georgios noukkisi kannen lattialta. Hakisi tiskirätin, hänen vanhasta aluspaidastaan leikatun, kostuttaisi sen ja pyyhkisi pöydän puhtaaksi. Vahapintainen, sinikukallinen pöytäliina oli kulunut, kaikkia kukkia ei enää erottanut. Olisi pitänyt ostaa uusi, mutta se oli jäänyt.

Se aina vain jäi, vaikka taloustavaraa myyvä Dimitris saapui joka toinen tiistai kylän aukiolle yltäkylläisenä pursuavan myyntipöytänsä kanssa. Hänellä oli kärryssään pakettiauton perässä kaikenlaista kodin tavaraa: muovikulhoja kaikissa väreissä, vähän vinoja aterimia, kauhoja ja vispilöitä, mittanauhoja, saapasrasvaa, paristoja ja lamppuja, jatkojohtoja, muovikukkia, henkareita, pumpulilankaa, virkkuukoukkuja, sukkia, lippalakkeja, viiksivahaa, ongenkoukkuja ja kohoja, maalarinteippiä, liimaputkiloita, ruuvimeisseleitä ja metallisia tuhkakuppeja, hyttysmyrkkyä, pyykkipoikia, keittiöpyyhkeitä, vesipyssyjä, leikkiveneitä, pikkuautoja, muovailuvahaa, värityskyniä, kopiobarbeja ja tarrakirjoja lapsille, saippuoita, shampoota, käsirasvaa, hiusharjoja ja alushousuja naisille. Vahakangasliinoja.

Koko kärry haisi muoville sekä dieselöljylle, jolla Dimitriksen vanha Toyota Hiace pärisi ja paukahteli menemään.

Dimitriksen tuloa ei mitenkään voinut olla kuulematta. Ennen kuin pysähtyi aukiolle, hän ajoi aina kaksi kertaa Drepanon kylän ympäri ja kailotti kovaääniseensä "pataa, kattilaa, neulaa, lankaa, hiekkapaperia ja hiuspantaa, jos mitä ei ole, sitä ei ole keksitty, pataa, kattilaa..." Metallinen ääni rätisi ja sai takahampaat kirskumaan, ei sitä voinut olla kuulematta. Paitsi jos oli ajatukset niin muualla että päähän ei mahtunut vieraita ääniä. Marian ajatukset olivat yleensä muualla.

Uunista leijaili jo lempeä, mausteinen tuoksu. Se täytti valkoisella kalkittujen seinien sisälle mahtuvan maailman nurkasta nurkkaan.
- Katetaanko pöytä, Maria, Georgios pyysi. Vaimo nousi ylös kapealla puusohvalla, veti kasvoille tipahtaneen hiussuortuvan korvan taakse, pujotti jalkansa pehmoisiin vaaleanpunaisiin tossuihin jotka oli saanut Georgiokselta joululahjaksi. Nousi sitten, oikoi hameenhelmansa ja haki lautaset ja lasit kaapista.

Georgios noukki vetolaatikosta veitset ja haarukat, ja lavean kauhan perunalohkoja varten. Maria nosti hyllystä muovikannun, Georgios kaatoi sen puolilleen kylmää vettä kanisterista, jota he pitivät jääkaapissa.
- Psomi, pyysi Georgios, ja otti esille korin ja sahateräisen veitsen. Maria ojensi miehelleen rapeakuorisen vehväleivän, jonka naapurinrouva Dimitria oli tuonut. Hän haki leipurista leivät molemmille, samallahan ne siinä tulivat.

Georgios veti kuluneet uunikintaat käsiinsä, avasi uuninluukun, kuuma höyry pöllähti kasvoille. Kanat näyttivät kypsiltä ja muhevilta, perunalohkot rapeilta. Hän nosti astian keskelle pöytää, mihin Maria oli asettanut aikoinaan äidiltänsä saaman marmorisen pannunalustan. Vasemman käden uunikintaassa oli reikä ja Georgion peukalo sattui siihen juuri sopivasti niin että sormi paloi. Mies manasi ja tempaisi kätensä irti kintaasta niin vauhdilla, että pöydällä ollut kolmas lautanen lensi lattialle. Maria huusi suu suurena ja silmät ammollaan.

Pojat juoksivat mäkeä ylös niin lujaa kuin kintuista lähti. - Voithia, apua! Kostas putosi, voithia! he kiljuivat toistensa päälle niin ettei sanoista tahtonut saada selvää. Ensimmäisenä heidät kuuli Cafenio Thassoksen Thassos, joka tuli poikia vastaan.

- Mitä te mekkaloitte, kakarat, pitäkää pienempää ääntä! hän komensi. Näki sitten ilmeistä, että nyt oli tosi kyseessä. Puhukaa yksi kerrallaan että saa selvää, hän käski.
- Kostas putosi veteen, me ei saatu sitä ylös! Kostas on meressä!

Thassos huusi vaimolleen, että tämä hakisi apua ja lähettäisi perään, hän lähtisi jo rantaan. Hän käski kaksi pojista viemään sanaa Kostaksen kotiin, toiset kaksi saisivat tulla näyttämään tietä.

Sinä syksyisenä päivänä tuuli oli kova ja puuskittainen. Aallot pauhasivat vaahtopäisinä, ja kun ne iskeytyivät jyrkästi nousevaan rantakallioon, ne paukahtelivat ja räiskyttivät vesisuihkuja monen metrin korkeuteen. Ne kohisivat vaahtoavina pyörteinä suurten kivenlohkareitten väleissä. Lohkareitten, joista myrskyt olivat vuosituhansien kuluessa muovanneet ikään kuin sillan, jota pitkin pystyi hyppimään melkein parikymmentä metriä rantahiekalta ulommas merelle. Lapsia oli kielletty hyppimästä niillä, tietysti. Yhtä varmasti he niillä hyppivät, mitä rohkeampi, sitä pitemmälle.

Erityisen vaarallista, ja kaikkein jännittävintä, oli mennä kiville kovalla merenkäynnillä, koska ne jäivät osin aaltojen alle ja muuttuivat liukkaiksi. Niiden ympärillä oli syvääkin. Vaikka olisi hyvä uimaan, niin jos putoaisi, voisi satuttaa itsensä pinnan alla lojuviin rosoisiin murikoihin. Sitä ruhjeiden määrää, mitä vanhemmilta oli aikojen saatossa piiloteltu!

Kostas oli hyvä uimaan, ehkä paras pojista. Mutta taidosta ei ollut apua kun aalto pyyhkäisi hänet uloimmalta lohkareelta mereen ja hän iski päänsä terävään kivensärmään. Hän yritti pintaan, monta kertaa, vetäisi vettä keuhkoihinsa, yritti edelleen, mutta kuohuvat aallot murjoivat häntä yhä uudestaan ja uudestaan kiviä vasten ja imaisivat sitten kerta kerralta syvemmälle merelle.

Pian muut pojat kadottivat Kostaksen näkyvistään. Rohkein heistä, Pedros, yritti lähteä uimalla perään, mutta aallot heittivät hänet saman tien voimalla rantakiviin, ulommas ei päässyt. Toiset saivat vedettyä hänet kuiville. Pojat eivät voineet muuta kuin juosta hakemaan aikuisia apuun.

Siihen syksyiseen, tuuliseen päivään kolmekymmentäkolme vuotta sitten Marian aika pysähtyi.

Maria ei voinut ymmärtää miksi Kostas ei tullut ruokapöytään, vaikka oli pojan lempiruokaakin. Poika saisi kyllä aika torut sitten kun tulisi kotiin. Saisi isänsä lukea lakia pojallensa. - Mutta ei, Georgios, älä vie lautasta pois. Odotetaan vielä.








Photo: Lewis Hine (1918)




keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Hammaslääkärini Hamil






Hyvin meni kuulkaas hoito. Kivuttomasti kaikin puolin. Ei ole kukaan lääkäri aikaisemmin pistänyt puudutusta niin ettei satu. Eikä sattunut ronkkiminenkaan vaikka ekan kerran jälkeen ei enää puudutettu. Ei tarvinnut, koska "tooth dead, no pain".

Yhteensä viisi kertaa kävin ja nyt hammas on valmis. Edes lasku ei jäänyt jomottamaan: 110 euroa. Stadissa maksoin samasta hommasta muutama vuosi sitten yli 400. Takuulla hintansa väärti tämä, jos ei myöhemmin tule mitään häikkää.

Eikä tule, en usko. Niin ammattimiehen ottein Hamil askaroi. Oikein jos mietitään, niin hänhän on taitavampi kuin ne keikarilääkärit, joilla on kaiken maailman apulaiset ja uusinta tekniikkaa huone täynnä. Kyllä menisi hienohelmalla sormi suuhun, jos vaihtaisi paikkaa Hamilin kanssa. Hamil! <3

lauantai 6. tammikuuta 2018

HOUSESITTING - HAUSSITTAUS PÄHKINÄNKUORESSA


Housesitting, petsitting - never heard? Älä välitä, ei ole kukaan muukaan kuullut.

Annas kun kerron, ensin lyhyesti: minä, haussittaaja, menen umpivieraiden ihmisten kotiin, jonnekin ulkomaille, ja asustelen heillä kuin kotonani, pidän huolta perheen kissoista ja koirista ja gerbiileistä tai mitä lemmikkejä heillä sitten sattuu olemaankaan. Raha ei vaihda omistajaa. Maksan omat matkani, vastaavasti saan asua ilmaiseksi taatusti mukavammassa paikassa kuin hotellissa. Valitsen paikan itse, enkä lähde alle kahden viikon keikoille. Siinä ydin.

Mitenkäs se sitten käytännössä tapahtuu?

Liityin kesällä organisaatioon nimeltä TrustedHousesitters. Siellä selvittivät, että olen se kuka väitän olevani. Rikosrekisterin tarkistivat myös. Jännitin vähän, että mahtaako siellä näkyä poliisin vastustaminen 70-luvulta, jouduin sentään yöksi putkaan ja kaikki. Mutta ilmeisesti niin vähäpätöiset rikokset eivät jää ikuisesti tilastoja kuormittamaan.

Oletan, että he selvittävät yhtä tarkkaan myös haussittaajia hakevien perheiden taustat. Turvallisuus on ykkösasia puolin ja toisin. Onneksi sarjamurhaajien ja mafiosojen rikoksia tuskin pyyhitään pois rekistereistä, vaikka olisivat linnatuomionsa istuneetkin.

What - miksei muka sisilialainen Padrinon perhekin hakisi rakkaalle lemmikilleen luotettavaa hoitajaa päästäkseen Chicagoon grandi matrimoniin, suuriin sukuhäihin? Mafiaperheiden ongelmahan tunnetusti on, että he eivät voi luottaa keneenkään. Eivät palvelusväkeen, eivät edes lähipiiriinsä. Verivaloja vannotaan, poskisuudelmia vaihdetaan, mutta koska tahansa voi tulla puukkoa selkään. Tai mikä hirveintä, valkoisen persialaisen selkään!  Sinisilmäinen, syntyperäinen kouvolalainen kaukaa Pohjolasta olisi täydellinen petsitter Gatto del Capolle. Mutta mikäli mafian lonkerot eivät yletä TrustedHousesitterin pomoporukkaan asti, sellaista lottovoittoa he eivät saa.

Sähköpostiini kolahtaa TrustedHousesittersin kirje kahdesti päivässä. Kodinomistajat hymyilevät siellä herttaisesti kissa tai koira kainalossa uima-altaan tai takkatulen äärellä. Jos koti on hieno, on siitä paljon kuvia. Siellä calabrialaiset Padrinotkin esittelisivät casansa sekä padre de familian silkkiturkkisen silmäterän, ja kertoisivat minkälaista sittaajaa olisivat hakemassa.

Ensisijaisesti sittaajan velvollisuuksiin kuuluu tietysti lemmikeistä huolehtiminen ja niiden hemmotteleminen. Lisäksi toivotaan, että koti pidettäisiin suhteellisen siistinä ja järjestyksessä. Padrinojen yli 300 neliöistä palatsia ei haussittaajan tarvitsisi luututa, talon palvelusväki huolehtisi siivouksesta ja puutarhasta. Myös monilla tavallisillakin perheillä, joilla on reiluhkosti neliöitä, käyvät siivoojat sekä puutarhuri kerran viikossa. Näin etenkin Englannissa.

Haussittaajaa varten on yleensä hankittu valmiiksi maidot, leivät, kinkut, juustot ja jugurtit, ja joku valmis ruoka-annos, ettei heti ensimmäisenä päivänä tarvitse lähteä ruokaa etsimään. Tämä on tärkeä seikka, jos talo sijaitsee maaseudulla, jossa lähimmät kaupat löytyvät kymmenen kilometrin päästä. Yleensä haussittaaja saa syödä kaikkea mitä kaapeista löytyy, kunhan hankkii uutta tilalle.

Jos talo sijaitsee pikkukylässä tai maaseudulla, on haussittaajan osattava ajaa autoa, vasemmanpuoleisessa liikenteessäkin. (Been there, done that, kerron myöhemmin.) Aina autoa ei ole talon puolesta tarjolla, eikä alueella julkista liikennettä, joten sittaajaksi ei pääse ilman omaa autoa. Itselläni eräskin huikea Espanjan-keikka meni sivu suun mainitusta syystä.

Millaisia housesitting-hausseja tarjolla on?

Kaikenlaisia. Ehkä eniten suuria omakotitaloja taajama-alueilla, mutta paljon on myös kaupunkikoteja. Nekin ovat yleensä suomalaisen mittapuun mukaan suuria. 2-4 makuuhuonetta, joista useimmissa oma kylpyhuone. 2-3- kerroksisia.

Ylivoimaisesti halutuimmat haussit sijaitsevat suurkaupungeissa - Pariisissa, Lontoossa, Barcelonassa, Roomassa, New Yorkissa, San Fransiscossa jne. Halutuimmat haussit maaseudulla ovat linnoja. Kyllä, oikeasti. Tai ainakin suuria kartanoita. Huikea sijainti vaikuttaa tietysti myös, vaikka itse talo olisi tavallinen. Suosittuja ovat myös monen kuukauden pituiset keikat, joita näyttää jostain syystä olevan paljon Australiassa.

Tämän päivän satunnaistarjontaa:

Viktoriaaninen talo Hampsteadissa, Lontoossa. 8 vrk.
Talo yksityisessä golf-kommuunissa Kaliforniassa. 21 vrk.
Espanjan Torre del Maressa talo kattoterassilla. 18 vrk.
Valkoinen huvila meren rannalla Meksikossa. 2kk.
Tyylikäs kaupunkiasunto, Brooklyn, New York. 8 vrk.
Talo merinäkymillä, oma spa, Perth, Australia. 13 vrk.

Hausseja on tarjolla ympäri maailmaa, tänään eniten Britanniassa (533), Yhdysvalloissa (244), Australiassa (181) ja Ranskassa (55).

Haussittausten pituudet vaihtelevat 1 yöstä puoleen vuoteen, yleisin taitaa olla 1-2 viikkoa.


Miten hausseihin haetaan?

Kun löydän listoilta sellaisen joka kolahtaa, laitan sivuston kautta perheelle viestiä että heippa, mielelläni tulisin. Jos olen ollut tarpeeksi ripeä, edelleni ei ole ennättänyt ainakaan enempää kuin 1-2 hakijaa. Silloin on kohtalaiset mahdollisuudet päästä viestittelemään asiasta tarkemmin. Jos isäntäväki haluaa tutustua paremmin, juttelemme naamakkain FaceTimella tai Skypellä - tässä vaiheessa on jo tosi hyvät mahdollisuudet.

Tietysti he ovat myös käyneet lukemassa profiilini, jossa esittäydyn ja vakuutan että olen äärettömän tunnollinen ja eläinrakas ja kokenut lemmikkien hoitaja sekä huippusiisti koti-ihminen. Tietysti olen laittanut myös kuvia itsestäni ja kissoistani. Kuvissa olen toivoakseni cool.

Joskus voi käydä niinkin päin, että talonväki ottaa ensin yhteyttä sinuun. Herttainen rouvashenkilö, suuren talon omistaja, laittoi viestiä Thaimaasti asti! Mutta lennot olivat liian kalliit kahden viikon keikkaan nähden. Jos olisi puhuttu kahdesta kuukaudesta niin...

Kling! Avaan sähköpostin, ja voi ilonpäivä, tuli suora yhteydenotto! "Hello, we are very nice familia from Sicily looking for petsitter for our lovely cat, bel Gatto del Capo. We see your profile, we like it. We make you an offer you can't refuse."






Olen käynyt haussittaamassa kahdesti. Elokuussa Englannissa, pienessä Winslown kylässä, ja nyt joulukuussa Amsterdamissa. Voin myöhemmin kertoa molemmista erikseen tarkemmin, ne olivat niin erilaisia kokemuksia. Molemmat kivoja, kahden viikon pituisia.

Noiden kahden lisäksi olen hakenut 3-4 muuhun, joista yhteen olisin päässytkin mutta se meni Amsterdamin kanssa päällekkäin. Alan kohta katselemaan, josko löytyisi touko-kesäkuulle joku täydellisen ihana kohde!

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Ei enää sontaa päähän






Olkoon se uuden vuoden lupaukseni, vaikka en niitä harrastakaan.

Aion siis sulkea aivoni lietteeltä, jota ympäristö kaikin voimin yrittää päähäni valuttaa. Taistelen sitä vastaan sen minkä pystyn, muuttamatta kuitenkaan kolttamajoitukseen erämaahan.

Aloitan siitä, mikä on helpoin toteuttaa: en selaile enää iltapäivälehtiä enkä muitakaan roskalehtiä.
Niiden sisältö on silkkaa sontaa, kuten kaikki niin hyvin tiedämme.
Olen poistanut IS appsin kaikilta koneiltani, ja aion tehdä saman somessa vastaan tuleville ulkomaisille verkkojulkaisuille. Napsuttelen vain tilaukset yksi kerrallaan pois.

Koska minä voin.

Koska minä voin itse päättää, on suorastaan velvollisuuteni itse päättää, mitä juuri minun elämäni tulisi sisältää. Mitä minä sinne haluan maailman ylettömästä tarjonnasta?

Täytyy tehdä tietoisia rajauksia, muuten digisaasta hyökkää automaattisesti päälle joka kulman takaa. Se pistää silmiimme soljumaan jatkuvana virtana kuvia ja tekstejä, shokkiotsikoita, joilla pyritään vaikuttamaan vietteihimme ja alitajuntaamme - pelkoon, vihaan, inhoon, vahingoniloon, kateuteen, ahneuteen, pahantahtoisuuteen, himoon, epävarmuuteen, turhamaisuuteen jne - jotta klikkaisimme jutun auki. Joka kerta kun joku napsauttaa kuvaa tai otsikkoa, niin lehden kassassa kilahtaa. Siksi niiltä ei voi edes odottaa mitään moraalia.

Jokaisen klikkauksen takaa löytyvä juttu - oli sitten kyse katastrofista, juorusta tai politiikasta  - vetoaa johonkin edellä mainituista vieteistämme, emmekä tiedosta sitä. Ovelasti meidät vain houkuteltiin sinne kuin kärpäset lantakasaan. Katselemme kuvia ja luemme häijyjä kommentteja, ja alamme voida pahoin, ahdistumme, masennumme. Sisäisessä maailmassamme on ihan liikaa pahuutta, julmuutta ja rumuutta. Ja typeryyttä - tällä viittaan tv-ohjelmiin, joita en katso, mutta joiden ennakkomainoksia ei voi olla näkemättä.

Minä päätän, että tästedes poimin maailman kaikista asioista omaan päähäni, omaan elämääni, oman sieluni syvyyksiin vain hyviä asioita! Kiertelen maailmankaikkeuden supermarketeissa ja kerään kärryyni monenlaista puhdasta ja kaunista, lämpöistä ja suloista, jännittävää ja mystistä, koomista ja liikuttavaa ja herkkää, sekä positiivisia uutisia asioista joilla on merkitystä, kuten ilmastonsuojelun ja ihmisoikeuksien edistysaskelista. Asioita, jotka kiinnostavat oikeasti ja joista tulee hyvä mieli, ja jotka parhaassa tapauksessa rohkaisevat itseäni osallistumaan.

Voi olla, että alan tekemään randomeja pieniä hyvän mielen juttuja vieraille ihmisille. Voi olla, että laitan useammin hyvän kiertämään. Tai sitten se ei näy mitenkään ulospäin, oma pääni vain voi paremmin. Tietenkään en pysty estämään pahoja asioita tapahtumasta itselleni, en saa taikaviittaa ylleni, mutta ainakaan en tieten tahtoen vahingoita itseäni rumilla, pelottavilla ja ahdistavilla asioilla.

En oleta tulevani paremmaksi ihmiseksi, teen tämän vain itsesuojelun takia, eikä tulisi mieleenkään neuvoa muita ihmisiä kuinka heidän tulisi elämänsä elää.

Sellaisen kivan asian olen huomannut - muista ihmisistä puheen ollen - että jokaisesta löytää jotain kaunista jos vaan haluaa nähdä. Joskus, kun maailman ja ihmisten pahuus on alkanut ahdistaa niin ettei henki kulje - puhun nyt kirjaimellisesti paniikkihäiriökohtauksesta - olen alkanut katsella ratikan ikkunasta kadulla kulkijoita sillä silmällä.

En pysty näkemään kenenkään sieluun asti, mutta etsin pieniä asioita. Ooh, nätit kengät. Ihana otsatukka. Mikä ryhti! Auttoi mummon sisään ovesta! Tyylikäs palttoo. Hieno salkku. Sentään yksi nappi tallella. Tarttuva nauru! Miehekkäät kädet. Maailman ystävällisimmät silmät. Mustaa kynsilakkaa. Kaikki lasketaan! Muutaman pysäkinvälin jälkeen alkaa taas henki kulkea. Maailma ei tunnukaan enää niin kamalalta eikä ihmiset kylmiltä, kun tunkee päähänsä pieniä kivoja juttuja.

Aivot on nimittäin niin älykkäästi suunniteltu, että ne eivät pysty ajattelemaan kahta asiaa samaan aikaan. Koska voit syöttää sinne vain yhden, syötä se, josta pidät!

Eikä kissavideoita voi katsoa liikaa, ihan vaan epäilijöille tiedoksi.

No joo, tulikin näin vuoden aluksi vähän totisempaa juttua. Mikä ei mitenkään edes liity Kreikassa elämiseen. Mutta mielestäni naisen kolmanteen elämään kuitenkin. Omiin valintoihin.
Onneksi en koskaan luvannut kirjoittaa tänne pelkkiä mukavia tarinoita!

Ja luojan kiitos en luvannut kirjoittaa tiheään!

Aion jatkossakin pysyä mukavuusalueellani, epäsäännöllisyydessä, vaikkakin syyllisyys välillä vähän kalvaa. Pitäisi varmaan olla ryhdikkäämpi ja ahkerampi ihminen. Mutta ei kaikkea kerralla.

Hyvää uutta vuotta, lupausten kera tai ilman!





(Kuva: Ovation Press / String players' brains are "special")





sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Jyrinää ja juurihoitoa


Prumprumprumm.

Ensin kuin kaukaisen ukkosen jylyä. Sitten alkoi terassin laattalattia jalkojen alla täristä. Sisäkkäin pinotut keramiikkaruukut rahisivat toisiaan vasten. Jyrinää ei ei kestänyt kuin alle 10 sekuntia, ja siitäkin ajasta puolet meni sen tajuamiseen että maanjäristys oli meneillään. Kun se loppui, alkoivat kaikki kylän koirat vimmaisasti haukkumaan.

Tämä järistys oli niin piskuinen, että ei päässe edes taulukoihin. Kirjaa kai pidetään vasta 1,5 magnitudia suuremmista järistyksistä. Sellaisiakin on Kreikassa sattunut 166 kpl viimeisen 365 päivän aikana. Eli ei mitään uutta auringon alla. Harvemmin tulee vakavia seuraamuksia. Vuoden suurin tapahtui heinäkuussa Kosin saarella, jossa kaksi turistia kuoli kahvilan seinän kaaduttua heidän päälleen. Sen magnitudi oli 6,6 Richterin asteikolla.

Mutta tämä oli siis ei mitään, nada, Suomessakin tärisee kovempaa.

Hammaslääkärin tuolissakin.

Koko kroppa tutisi, kun lääkäri jyrryytteli menemään vanhanaikaisella kuivaporalla. Paikan ja hampaan muruset vaan kopsahtelivat kitalakeen. - Wash mouth, hän sanoi, ja hörppäsin muovimukista vettä ja purskautin sen lavuaariin, jonka toivoin olevan puhtaampi kuin teline jossa mukia pidettiin.

Olin pienessä paniikissa. Miten voi olla mahdollista, että vuonna 2017 hammaslääkärillä ei ole edes vesiporaa. Antiikin aikaisilla välineilläkö hampaitani hoidetaan?

(Mikä olisi, sivumennen sanoen, voinut olla teoriassa mahdollista; tässä lähellä sijaitsee Epidauros, jossa toimi antiikin ajan upea ja maineikas hoitolaitos. Siellä parannettiin niin sielua kuin ruumistakin, oli kylpylää ja teatteria ja mitä kaikkea. Paljon on vieläkin pystyssä. Siellä suoritettiin myös vaativia operaatioita, leikkauksiakin, ja välineistöä on edelleen nähtävillä paikan museossa. Eli teoriassa olisi mahdollista napata sieltä parit porat.)

No joo, leikki leikkinä. Vaikka tästä olikin leikki kaukana. Olisipa kyseessä ollut pelkkä lohjenneen paikan korjaus, syy, jonka vuoksi tänne alunperin etsiydyin. Mutta ei. Kun ensi kerran kävin, niin lääkäri nakutteli hammasta vähän sieltä täältä - ei edes sörkkinyt niillä terävillä instrumenteilla - ja muovaili väliaikaisen paikan ja lausui tuomionsa.

- Juurihoito.
- Anteeksi... juurihoito? Vedin kauhistuneena henkeä.
- Yes madam, look. Ja sitten hän näytti piirroskuvaa hampaasta juurineen ja piirsi tussilla ympyrän juuren yläosaan. - Here, problem here. Root canal.

Yritin änkyttää, että onko nyt ihan varmasti. Kun vain kolme kuukautta sitten koko hampaisto kuvattiin jollain hienolla päätä kiertävällä ufokoneella, eikä ollut näkynyt jälkeäkään mistään.
- Uhm, maybe x-ray first, yes? To make sure?

- Is sure. No problem, madam, I fix, lääkäri hymyili ystävällisesti ja taputti käsivarttani.
- I see you next week.

Kyllä. Tuossa kohdassa pohdin ankarasti, voisinko jotenkin perua koko jutun. Miten voi noin vähäisellä tutkimisella päättää noin isosta toimenpiteestä? Voi itku. Kielimuurikaan ei auttanut asiaa. Toinen puhui vain vähän kreikkaa, toinen yhtä vähän englantia. Mutta eihän voi mennä lääkärille sanomaan, että luulen että olet väärässä?

Koko viikon mietin asiaa, mutta en keksinyt vaihtoehtoista ratkaisua. Ja tässä sitä nyt istuttiin. Pian tärinäpora vaihtui kuin vaihtuikin vesiporaan, huh, vähän rauhoitti mieltä. Sekin loi luottamusta, kun tajusin miten taitavasti hän oli laittanut puudutuksen. Ei tuntunut pienintäkään kipua, vaikka lääkäri raastoi puolen tunnin ajan juuria irti. Mietin, että jos pohjalle ei jää bakteereja, jotka aiheuttavat myöhemmin tulehduksen jonka seurauksena koko leuka joudutaan avaamaan ja kasaamaan uudestaan, niin tämä ei sittenkään ollut huono ratkaisu.

Mutta miten tähän oli tultu?

Minähän asun vähän syrjässä, en ihan Nafplionin kaupungissa, ja täällä meillä on omat kauppamme ja muut palvelumme. Ettei tarvitse keskustaan lähteä. Mutta tämä hyväntahtoinen "omalääkärimme" ei kuitenkaan ollut ollut ensimmäinen vaihtoehtoni. Olin käynyt isolla kirkolla kyselemässä mitä hoito maksaa, mutta tyrmistynyt - 70-100 euroa paikan korjaamisesta? - ja käskenyt pitämään tunkkinsa.

Oma lääkärimme oli kuulema ihan hyvä lääkäri. En lukenut sitä Tripadvisorista, vaan kuulin naapurilta, ja päätin luottaa häneen - vasitenkin, koska veloitus oli kuulema varsin kohtuullista. Ja kyseessähän olisi vain simppeli lohjenneen paikan korjaus!

Kävelin keskusaukiolle, missä sijaitsee kaikki mitä täällä on, löysin vastaanoton leipomon ja kahvilan välistä, ja koputtelin ovelle. Sisältä kuului huudahdus, joten avasin oven ja astuin tupakankärystä siniseen huoneeseen. Savuverhon takaa pöydän äärestä nousi ystävällisesti hymyilevä herculepoirotmainen hahmo, joka määrätietoisesti istutti minut tuoliin. Sillä tiellä ollaan. Ja satasella kuitataan koko lysti.

- Mutta vakuutus? Eikö matkavakuutuksesi olisi korvannut kalliimpaa hoitoa? sinä kysyt.

Kysyt, koska oletat, että kuten jokaikisellä normaalilla ihmisellä, joka lähtee puoleksi vuodeksi ulkomaille, myös minulla olisi matkavakuutus. Koska olisihan sulaa hulluutta lähteä reissuun ilman sitä! Asia kävi kyllä mielessä ennen lähtöä, mutta tuskastuin googlailemaan ja vertailemaan ja tutkimaan rivien välejä. Joten se jäi.

Sitä paitsi Kelan täti oli laittanut tulemaan Eurooppalaisen sairaanhoitokortin, jolla saisin "EU-maissa samanlaista hoitoa samalla hinnalla kuin paikallisetkin". No, täällä kuulin, että suomenkieliselle kortille vain naurettaisiin makeasti. Sekä myös, että ei julkiselle puolelle edes kannattaisi mennä, liian riskaabelia. Yksityisellä kävivät kaikki paitsi köyhät.

- No mutta täytyyhän sinulla olla jonkinlainen hätävarakassa? Mitä vaanhan voi sattua! sinä tivaat.

Noup.

Taidat sekoittaa minut ihmisiin, jotka tarkistavat onko tilillä bensarahaa, ennen kuin vuokraavat auton ja lähtevät yksin yöhön ajamaan?

Tai jotka varmistavat, että tilillä on rahaa kahteen junalippuun, joilla pääsee lentokentälle, jolta on parin tunnin päästä lähdössä kone kotiin Helsinkiin? Koska se ensimmäinen ostamasi lippu voi olla junaan, joka vie väärälle kentälle?

Rahaa siihen toiseen lippuun ei ollut. Miten tästäkin pälkähästä selvittiin, on oma juttunsa, joka liittyy housesittaukseen Englannissa. Kerron siitä lisää myöhemmin.

Myöhemmin, juuri ennen vuoden vaihdetta, selviää myös, tuliko hammas hyvin hoidetuksi. Ai että, on elämä jännää kun sitä ei huolella pläänää!





HAH HAH HAH! This is a joke, yes? Very funny, very funny.













Housesitting: Amsterdam, joulukuu 2017

Ymmärtääköhän brittikissat suomea? Semmoistakin joutuu haussittaaja aprikoimaan. Voin kertoa, että sitä tuntee itsensä todella typeräksi ku...